MUUTTO

Löydät minut jatkossa osoitteesta

www.terveisinmiret.blogspot.com

Tule matkaani mukaan myös siellä :)

terveisin M

Hätkähdyttävä ajatus

Katselin kaupan kassajonossa iltapäivälehtien otsikoita: "alkukesä lämmin". MITÄ? ALKUKESÄ?
Minulle ei ole juolahtanut mieleenikään, että kesä voisi olla viileä, sateinen ja kolea. Ei alku-, eikä loppukesä.

Olen ajatellut vain aurinkoa, merta ja kuumaa hiekkaa, en vettyneitä pyyhkeitä, kalisevia hampaita ja loputtomia sadepäiviä. EN mitään näistä. Onneksi sään ennustaminen on niin hankalaa ja siksi pitäydynkin vanhassa kokemuksessa. Kesä, koko kesä paistaa ja on kuuma.

Pokora

Jos tästä biisistä ei tule kesämielelle, niin ei sitten mistään. Sen myötä ajatukseni siirtyvätkin aivan välittömästi rantahiekkaan, linnunmaidon lämpöiseen veteen, surffirantaan, merestä ja auringosta ahavoituneeseen ihoon, auringonpolttamiin hiuksiin. Mistä sitten tulikin mieleeni, että nyt kiireesti tilaamaan itselleni auringonsuojakankaasta tehdyt housut. Lapsille ja miehelle jo rantavermeet ovatkin kunnossa mutta omani ovat selkeästi vielä hankkimatta. En ole tänäkään vuonna bikinikunnossa joten tässä tapauksessa "more is better" on todellakin better :)

Ihana, enteellinen sanonta

Virolainen sanonta "jos et ole tavannut ystäviäsi talvella, tapaat heidät kaikki kesällä Pärnussa" on ihana ja niin osuva. Tänään sisareni Nanna ilmoitti tulevansa kahdeksi viikoksi, veljeni perheen lapset tulevat Amerikasta asti viikoksi, anoppi sekä useat ystäväperheet ovat varanneet jo omat asunnot kesän lomia varten. Hienoa ja ihanaa. Me olemme koko kesän päivystämässä kaikki iltapäivät rantavahtitornin juurella. Sinäkin, joka tulet aivan yllättäin niin tulehan poikkeamaan meidän vakkaripaikassa. Viltiltä löytyy aina kulma ystävälle.

Titanic

Pidimme tyttöjen päivän, tyttäreni ja hänen ystävättärensä kanssa. Katselimme iki-ihanan Titanicin. Sen veroista rakkaustarinaa en ole valkokankaalta koskaan muutoin nähnyt. Elokuvan vanhan Rosien laudahdus jätti jo aikanaan minuun niin syvän muistijäljen, etten ole ole sitä unohtanut. Hänen silmissään oli tietämisen, salaisuuden ja hellien muistojen katse. Se katse silmissään hän sanoi "it supposed to be a ship of dreams and it was. It really was!" Titanic on täynnä riipaisevia tarinoita jotka kaikessa kauheudessaan ja traagisuudessaan ovat kuitenkin kauniita.

Titanic herätti oman elämäni vahvat tarinat mieleeni. Elokuvan Rosie sanoi muistavansa edelleen 84 vuoden päästä miltä tuore maali tuoksui, miltä näytti posliini, jota ei oltu käytetty jne.

Minä muistan miltä tuoksui Israelin kevät, vapauden kevät. Muistan yhden tietyn illan tuoksun jolloin katselin toiselta kukkulalta Jerusalemin valoja. Muistan kaneliteen maun ja tuoksun huumaavan ihanana, vaikken edes pidä kanelista. Muistan miltä tuoksui kalastajatorpan ranta eräänä tärkeänä syksyisenä iltana, kun olimme rannalla läpmärkinä. Muistan miltä tuoksui elokuun yö häittemme jälkeen.  Muistan ja haluan muistaa. Olen kirjoittanut kaikki ne päiväkirjaani, jota en ole sen jälkeen avannut. Ei minun tarvitse, ne tarinat ovat minussa.

Minun tarinani ei ole niin vaikuttava kuin Rosien mutta se on minun vaikuttavin tarinani. Tarinani rakkaudesta.
Olen onnekas, että olen saanut kokea rakkautta. Mieheni ei ole ensirakkauteni mutta hän on minun suurin rakkauteni. Olen hyvästellyt ensirakkauteni, tietäen, että rakkaus ei väliltämme loppunut vaan olosuhteet tekivät rakkauden elämisen liian vaikeaksi. En kokenut rumaa ja repivää eroa. Koin riipaisevan surun mutta tiesin, että tämä rakkaus jätti minuun pysyvän luottamuksen siihen, että minä olen ja tulen olemaan naisena jollekin korvaamaton, rakas ja ainutkertainen. Jatkoin matkaani ja tapasin myöhemmin miehen, jonka kanssa vain muutaman kuukauden jälkeen kihlauduimme ja alle vuodessa olimme naimisissa. Se varmuus siitä, että hyppy tuntemattomille vesille on kaiken sen arvoinen. Ajatellessani jo nyt nelikymppisenä elämääni taaksepäin, minä voisin sanoa elämästä kuin Rosie laivasta "It supposed to be a ship of dreams, and it was. It really was!

Riipaiseva suru

Tiesin tyttäreni saapuessa tallilta, että jokin on vinossa. Alakulo ja herkkyys oli käsinkosketeltavissa.
vain hetki kului ja pieni tyttö kapsahti kaulaani.

"Paras ystävä muuttaa pois"

Tämä ystävyys on ollut kuin taivaan lahja tytölleni. Kuukauden päästä hän hyvästelisi rakkaan ystävänsä.
Ystävän, jonka kanssa on ollut mutkatonta, helppoa, läheistä.
Ystävä, jonka kanssa sovitaan menot ja päällelaittamiset. Ystävä, jonka kanssa on leikitty hevostallia ja käyty tallilla. Ystävä, jonka olemassaoloon on voinut luottaa.
Ystävän olemassaolo on levollisuutta monella tapaa. Levollisuutta yhdessäollen ja levollisuutta yksin olossa, koska tietää ystävän olevan olemassa.
Yhtäkkiä asetelma on toinen.

Kuka on minun kanssani nyt koulussa? kenen kanssa kuljen kouluun? kenen kanssa olen koulun jälkeen?

Yhtäkkiä ei ole vastauksia, on vain kysymyksiä.

Rakas lintunen, en tiedä niihin vastauksia mutta minä olen kanssasi.
Pidän sinusta kiinni, itke surusi äidin olkapäähän.
Istun sänkysi reunalla ja kuuntelen.

Kuuntelen sen mitä haluat minulle sanoa.
Sanat ja sanattomuuden.

Minuun koskee, koska ymmärrän, että enää en voi puhaltaa pipiä pois.
Tässä murheessa voin olla tukenasi mutta pois en sitä saa.
Mutta olen kanssasi niin pitkään kunnes tulee hetki, jolloin aurinko jälleen paistaa.
Juuri nyt toivon, että syvällä sisimmässäsi on se luottamus, jonka varassa tiedät sen vielä paistavan.
Sen luottamuksen, sinulle lintunen, olemme aina halunneet elämästä välittää!

Vilinää ja vilskettä, rauhaa ja aikatauluttomuutta

Elämä on monella tasolla vilinää ja vilskettä. En ajattele olevani ollenkaan ainoa vilinän keskellä elävä, mutta ilmoittaudun vilinäkerhoon kuuluvaksi minäkin. Nautin siitä vilinästä, se on myönnettävä. Rakastan notkumista jalkapallokenttien laidoilla ja ratsastustalleilla. Niissä paikoissa minun hyväksyvät ja kannustavat silmäni ovat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta kaiken sen vastakohtana rakastan pyhää joutilaisuutta. Sitä, kun ei tee mitään, on vain.

Elämämme Pärnussa on suuressa määrin juuri tätä. Päivän ohjelmaksi riittää hidas herääminen, pikkuisen pyykkiä, pikkuisen ruuanlaittoa, pikkuisen polkupyöräilyä, pikkuisen koiralenkkiä. Polkupyöräily suuntaa rantaan, johon suuri seurueemme rantautuu koko iltapäiväksi aina samaan, vakiopaikkaan. Vartiotornin juurelle. Siellä pyhä joutilaisuus on kunniassa. Siellä aika katoaa ja jäljelle jää vain oleminen. Kukin tekee sitä mitä haluaa. Poikani pelaa rantajalkapalloa sekalaisessa seurueessa koko rannalla oloajan. Jos käytte rannalla tiedätte, että se pieni paahtunut poika, joka sujuvasti jää kokoonpanosta toiseen on poikani. En tiedä mitä hän puhuu, ilmeisesti jalkapalloa, sillä kaikkien kansallisuuksien kanssa on tullut pieni herra tutuksi.

Tytöt kelluvat vedessä uimarenkaiden kanssa. Ihot veden rypistäminä he välillä tulevat kuivattelemaan rantahiekalla. Pienemmät nukutetaan ihanassa varjossa. Pyyhkeen alla on kelpo uinua, kun uneen on tuudittanut vieno merituuli ja äidin hellä silitys. Me aikuiset  edustamme pysyvyyttä. Edustamme eväskoria, rantavahtia ja huonoja juttuja. Mutta me olemme läsnä, kiireettä ja sata prosenttisesti. Olemme paikalla  ilman kellotusta, ilman velvollisuuksia tehdä sitä tai tätä.
Koska elämässä on mahdollisuus tähän? Ei koskaan jos sille anna mahdollisuutta. Silloin on uskallettava uskoa, että läsnäololla, paikoilleen asettumisella, olemisella on enemmän annettavaa kuin kaiken näkemisellä, valtavalla touhuamisella ja aikataulutetulla lomailulla
.
Itseasiassa uskon, että olemisen kautta silmäni aukeavat paljon suuremmalle näkemiselle. Se, että tulee kohdatuksi, kuulluksi, tulee itse kuulleeksi ja on ollut aikaa kohdata lähimmäinen ja siten tulee kokeneeksi läsnäolevan yhteyden jättää minuun jäljen
                                                       - Sinusta!
En voisi kuvitella mitään parempaa.

Tämä tuli yllätyksenä ja pyytämättä

Olemme pyrkineet siihen, että käyttäisimme auton huollossa ja korjauksissa aina Pärnussa. On sanomattakin selvää, että emme puhu nyt ollenkaan ranskattaren kanssa samaa kieltä. Kuka antoi tuolle rakkineelle luvan alkaa kolista vain päiviä reissun jälkeen. Se kolina kuulostaa minusta...noh sanalla sanoen: kalliilta!

Koska minä opin pakkaamaan?

Minä olen pakkaajista surkein. Pakkaan mukaan lähes kaiken minkä irti saan ja se on paljon, niin paljon, liian paljon. Tätä mieltä on myös meidän eteinen, joka tursuaa pakkauksiani kotiinpaluun kunniaksi vielä lähes viikko reissun jälkeen. Meille onkin tullut vitsi, että on mukavaa, kun on pesukone pärnussa niin ei tarvitse ottaa niin paljon vaatetta mukaan. Ei niin, vain kaikki mitä omistaa!

ystävien innostus

Mietin tänään, kuinka meille Pärnu on koti jonne usein kutsumme ystäviämme matkaan. Se on hauskaa ja tunnelma on aina leppoisaa lomatunnelmaa. Huomaan kuinka nytkin matkaan lähtevä ystäväperhe on innoissaan ja minä en oikein osaa lähteä innostukseen mukaan. Se on hölmöä, sillä minusta on todella ihana, kun he tulevat. Pärnu on minulle koti ja harvoin olen Suomen kodistanikaan kauhean innoissani ja touhussani, siksi minusta on varmaan vaikea intoutua suunnittelemaan matkaa.

Olen läsnä 100%, kun meillä on ystäviä kylässä, esittelen ja lähden kaikkeen mukaan, kun joku puolittaisen sanankin vihjaisee mutta näemmä etukäteen minun on vaikea enää innostua suunnittelemaan. Ehkä  se johtuu osittain myös siitä, että lapsemme ovat vaiheessa jossa on mahdollista elää jo hetkessä kiinni ilman tiukkoja aikatauluja nukutuksineen ja ruokailuineen. Se on ollutkin vapauttavaa elää elämässä mukana, kääntää nokka sinne mihin kulloinkin mieli tekee, olla velvoitteista vapaa ja tarttua hetkeen.

tapojen luomisesta uusille vesille

Kuten jo jossakin kohtaa aiemmin sanoin, niin olen pesänrakentaja kaikella tapaa. Minusta on mukava tuntea kaikissa paikoissa oloni kotoisaksi ja kotoisuus syntyy pienistä asioista. Ennenkaikkea se syntyy tuttuudesta, tavoista ja perinteistä.

Lähdemme pääsiäisen viettoon Viron kotiimme. Viime pääsiäisenä hiukan surkuttelin, että en pääsisi pääsiäisyön messuun. Minusta se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan koskettava,aina ja uudestaan.
Mietin, että miksi en menisi sinne Virossa ja niinpäätimmekin mieheni sedän kanssa lähteä yön messuun. Istua nökötimme usean tunnin ajan ja pääsimme vasta luomiskertomukseen. Jossakin kohtaa vain päätimme lähteä, kun mietin, kuinka paljon luomisesta onkaan matkaa vielä itse pääsiäisen tapahtumiin. Yhtä kaikki, se karuus ja tunnelma oli läsnä nonverbaalisestikin. Se hetki, kun kynttilä kiertää ihmiseltä toiselle anaten lopulta jokaisen omaan tuohukseen tulen on aina vaikuttava. Sen hetken vuoksi aion mennä tänäkin vuonna. Lähden kenties tänäkin vuonna luomiskertomuksen tienoilla, ajateltakoon se sitten vaikka perinteenä.

Aistimuistot

Eräällä ystävälläni on tapana ostaa matkoiltaan shampoo ja hoitoaine jota hän käyttää ensin matkalla ja sitten matkan jälkeen. Hän sanoo, että näin matka ikään kuin pitenee. Mukavat muistot tulevat mieleen, pelkän tuoksun avulla. Näin kävi minulle juuri.
Otin vaatekaapistani paidan joka oli pesty Virossa, siellä minulla on eri pesuaine kuin Suomen kodissani. Humauksen lailla tuoksumuisti vei minut lomatunnelmiin.
 Sama pätee kuulomuistiin, lomiltamme on jäänyt mieleen radiosta kuuluneet hitit, mainokset ja radiojinglet. Star fm soi meillä ja lapset osaavat osuvasti imitoida sen “jumiin jäävää” star fm jingleä. Samoin kuin koko perhe toistaa sujuvasti “parimad uued ja vanad hitid”.

Nyt pääsemmekin sitten näköön. Eräällä lomalla tv:ssä pyörinyt käytettyjen autojen myyntimainos oli niin koominen, että se kyllä nauratti useampaankin kertaan. Hauskaa oli kerran myös eräässä Puolalaisessa matkustajakodissa katsoa paikallista laulukilpailua yms. Yhä siis vielä, vuosien jälkeenkin muistan ne ja ne nostvat hymyn huulille.

Virossa pyörii laulukilpailut, kuorosodat, tanssiohejlmat, euroviisut yms.  Aavistuksen tätä seuraamista hankaloitti aluksi se, että meillä ei ollut televisiota Viron kodissamme. Miksi? Alunperin olimme hankkimassa, mutta sitten systeemin erilaisuus otatti meillä vielä lisäaikaa ja sitten se vain jäi. Kun olimme ensimmäiset lomat ilman televisiota, huomasimme kuinka rentouttavaa se oli. Luimme, pelailimme, teimme palapelejä (mieheni sanoi tekevänsä ensimmäistä kertaa), kuuntelimme musiikkia ja olimme vain.

Ei tarvinnut patistaa lapsia pihalle ulkoilemaan, ei käydä keskusteluja koska saa katsoa ja kenen toivomaa kanavaa katsotaan. Koska asuntomme on pieni, olisi myös TV suhteellisen keskeisessä asemassa olohuone-keittiöyhdistelmässä. Monta asiaa puhui siis sen puolesta, että olimme vahingossa ajautuneet hyvään ratkaisuun.

Tylsistymisestä en edes puhu, sillä kälyni usein käyttämä sanonta lapsilleen on haastava: “you wont get bored, unless you are boring”. Kieltäydyn olemasta siis tylsä ja löydän kyllä muutakin puuhaa…mutta sitten tuli euroviisut ja viisufinaali Virossa. Ei auttanut mikään. Kaupoille oli mentävä ja nyt meillä on ollut jo pidemmän aikaa tv!
Huvittavaa tässä kaikessa on se, että en luottanut Pärnunlahden voimaan vaan ajattelin, että meri jäisi kakkoseksi tv:n voitettua kirkkaasti. Olin väärässä, niin väärässä. Hyvä niin!

Pohdin

Olen pohtinut viime päivinä
 Mihin asetan blogissani julkisen ja yksityisyyden rajan.
Olen mm. koko ajan puhunut vain ulkomaankodistani. Miksi? En osaa sanoa.
Huomaan, että se hankaloittaa kuitenkin kirjoittamista.
Merenrantakoti kuulostaa aivan eri asialta kuin koti Pärnussa.
Ainakin minun korvissani
 Kotimme sijaitsee Pärnussa. Tuossa kauniissa Lehmusten kaupungissa.

Pohdin myös blogini visuaalista ilmettä, johon olen kovin tyytymätön.
Kuvat teksisivät blogiin kaikella tapaa ihanan säväyksen, mutta mistä löydän hyviä kuvia, joita vois laillisesti käyttää. Toki minulla on omiakin mutta niiden lisäksi. Haluaisin kertoa myös kauniilla kuvilla tarinoita.
Olen tekijänoikeuksista aivan hypertarkka, että toivoisin tähän kovasti kommentteja, että miten toimia blogimaailmassa kuvien kanssa.

uusi jäsen

Työyhteisössämme on tapana vakituisiin tehtäviin tulevat ottaa juhlien vastaan. Usein juhlistetaan, kiitellään ja halitaan, kun työyhteisöstä joku jähtee pois. Minun työyhteisössä tehdään myös niin mutta mietin tänään kovasti kuinka tärkeää on myös ottaa vastaan silloin kuin yhteinen taival on alussa.

Tänään juhlimme omaan tiimiimme tullutta uutta jäsentä. Me teemme työtä luoden, pohtien, ajatellen ja monia tilaisuuksia kohtaamisiin järjestäen. Olisi siis perin kummallista jos me emme hetkeksi malttaisi pysähtyä kertomaan uudelle jäsenelle millaisin ajatuksin me olemme häntä vastaanottamassa mutta myös vilpittömästi juhlistamaan sitä, että hän on valinnut meidän työyhteisöksemme.

Ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi, enkä usko, että vähiten silloin, kun hän on aloittamassa oman paikkansa etsintää uudessa yhteisössä.

syntymäpäivä

Huomenna on mieheni syntymäpäivä. Tai ihan jos nyt tarkkoja ollaan niin ne ovat tänään mutta vietämme niitä huomenna. Meidän perheessä on oma vakiintunut ja äärettömän tärkeäksi koettu tapa juhlistaa syntymäpäiviä. Yhteinen aamiainen ja siinä ennenkaikkea tuoreet vastapaistetut croissantit, nam!

Arkiaamuna oksennustaudista toipuvan kanssa olisi se ollut vähän jopa turhaa ja siksi siirsimme sen huomiselle. Tässä iässä syntymäpäiviä voi vielä huoletta siirtää mutta ei lastemme iässä. EI myöhemmäksi, mutta mielellään ehkä jopa aikaisemmaksi.

Elämä on arkea ja juhlaa ei synny jos sitä ei tee. Me teemme, vaikka sitten tänään yllättäin päätimmekin kutsua isovanhemmat ja ystävät kyläilemään, onhan meillä tärkeä syy. Iloita, että aikanaan mieheni syntyi.

Tuo komistus on minun iloni ja  ilman häntä minulla ei olisi näitä ihania lapsia. Hän on myös hyvä ja rakastava isä. Minusta siinä on monta syytä juhlia syntymäpäivää, vaikka ihan tavallista välivuottakin.

Iltatirsat

Mieheni on työyhteisön kanssa virkistysillassa ja minä kotona lasten kanssa.
tarkoituksena meillä oli katsoa Voice of Finland. Näin teimmekin, mutta yksi toisensa jälkeen uinahti lämpimään sohvannurkkaan. Itsekin jossakin kohtaa sain nukkumatin unihiekkaa sillä Amandasta eteenpäin en osaa sanoa mitä kukakin on laulanut saati sitten miten.

Jossakin kohtaa heräsin.
Kannoin lapset sänkyihinsä ja tadaa...tässä sitä ollaan akut juuri sen verran ladattuina ettei nukuta. Ei nukuta mutta mitään järjellistä ei myöskään kykene tekemään. Jos minun vaihtoehtoni on jäädä katsomaan uusintana Viidakon tähtösiä taidan valita sängyssä vaikka tyhjän panttina kieriskelyn.

Olisiko nyt hyvä aika korkata uusi kirja yöpöydältä. Valinnan vaikeus lukeako Piiat vai Krokotiilin keltaiset silmät. Otampa kumman hyvänsä, on se taatusti järkevämpi valinta. Niinhän Jörn Donnerkin aikanaan vakuutti: Lukeminen kannattaa aina.

Sönkötystä

Soittaessani eilen poikani ulkomaanjoukkeen jalkapallovalmentajalle muistin hauskan episodin viime vuodelta. Se saa minut edelleen hyvälle tuulelle.

Poikani siis on innokas jalkapalloilija ja koska he viettävät koko kesän erinäisin isovanhempi järjestelyin ja meidän lomien puitteissa merenrantakodissamme on järkevää, että hän saa pelata myös siellä olevassa joukkueessa.

viime vuonna valmentaja vaihtui keväällä ja soitin uudelle valmentajallemme tarkoituksena esittäytyä ja kertoa muutamia asioita. Lähtökohta oli se, että herätin tämän miehen kesken unien. (hänen tyttöystävänsä koko puhelun ajan kysyi vieressä, kuka siellä, kuka siellä?)
Siis ajatuksena oli sanoa, että:
a) poikani tulee treeneihin seuraavana tiistaina
b) pojalla ei ole pelipaitaa eikä housuja vaan ne pitäisi saada sieltä.
Lopputuloksena oli sellainen sönkötys, että valmentaja, ja hänen puheluaan sivusta kuunnellut tyttöystävä, ei taatusti ollut ihan varma kuka sieltä ensi tiistaina tulee pelikentälle ilman housuja ja paitaa.

Puhelun jälkeen intoni kielen opiskeluun tuplaantui välittömästi.

Oksu poksu

viime yönä oksupoksu-kerhoon liittyi myös poikamme. Nyt siis olen sairastuvan hoitajana, kun kuopukseni nukkuu (onneksi) pois yön oksennuskoettelemuksiaan. Kurjaa. Olo on kuulemma edelleen heikko ja oksettava.

Tuossa pojassa ei ole yhtään ylimääräistä rasvaa eikä mitään muutakaan ylimääräistä mistä hän voisi muutaman päivän ottaa "vararavintoa". Paijalilin äsken ennen hänen nukahtamistaan häntä. Tuo kaukaloiden ja pelikenttien pikkusankari oli kuin kissanpentu käpertyessään syliini.

Mietin, että hän täyttää kohta 10 vuotta ja silloin minulla ei ns. enää olisi oikeutta jäädä hoitamaan lasta kotiin. Mikään maailman voima ei kuitenkaan saisi minua jättämään poloista kotiin yksinään sairastamaan. Ei mikään ja raha niistä pienin este olisi.

ratsastusleiri

Soitin meidän Pärnun kotimme lähistön talleille kysyäkseni, että järjestävätkö he lasten ratsastusleirejä? Vastauksena tuli, että eivät järjestä mutta haluaisinko minä järjestää sellaisen?

:) Lähtökohtaisesti olin ajatellut, että minun osuudekseni jäisi vain rahoittaminen, leirille varustaminen ja kuljettaminen. Hauskaa, koskaan ei tiedä mihin äitinä voi joutua.
Mutta silti, kiitos mutta ei kiitos :)

Haluaisitko aloittaa tehopaaston?

Unohditko aloittaa paaston ja nyt olet harmitellut, että olisimpa...Älä harmittele enää. Tule meille kylään niin tehopaasto n. kolmeksi päiväksi lähtee tuliaisena mukaan. Mukavaa se ei ole, ei totta vieköön. Sanotaanko nyt sitten niin, että sen minkä mukavuudessa häviää sen tehokkuudessa voittaa. Tämä on sen verran voimille käyvää, että en suosittele kokeilemaan, jos edellisen kerran muisto nousee jo kurkunpäähäsi, kun vain ajatteletkin.

Oikeasti. NYT TÄMÄ SAISI JO LOPPUA!

+35 active & energy

Tänään posti toi kotiin Dermosilin paketin. Yleensä olen käyttänyt kovasti Body Shopin tuotteita. Ne ovat yksinkertaisesti hinta-laatusuhteeltaan sopivia ja arvostan tuotteisiin sisältyvää arvomaailmaa kovasti. Body Shopia ei löydy kuitenkaan kotikylästämme. Eikä ihan läheltäkään.(no okei 40km) mutta silloin, kun tuotteet ovat loppumassa ei aina löydy tilaisuutta ampaista autolla lähimpään shoppiin. Siksi hätävarana käytän Dermosilia. Olen kovin tykästynyt heidänkin tuotteisiinsa eli ei ehkä sittenkään hätävarana vaan rinnakkaisena.

Tänään tulleessa paketissa tuli päivävoide +35 active&energy.
Juuri niin, sellaisia me +35 olemme aktiivisia ja energisia, tai ainakin kohta, kun tuota tuotetta käytän.
Olisiko siinä jo tehoa huomiseksi jos nyt laitan?

minä olen pudonnut kelkasta

Sairastaessani kotona, soitti ystäväni Fredrika minulle ja sanoi heti puhelun alussa, että tämä on säälipuhelu. Kiitos, minusta on hyvä tehdä asiat heti selviksi. Sain vatsatautini ja juhlilta poisjäännin vuoksi sääliä ja sympatiaa ja näiden lisäksi vielä muutamat mukavat naurut.

Fredrika ja minä pohdimme nykyajan brunssi-innostusta. Näin maalaiselämää viettäessäni olen haistanut brunssi-ilmiön facebookista. Ihmiset kertovat olleensa siellä ja täällä brunssilla.
Minulle brunssi on kuulunut vappupäivään, ei joka sunnuntaihin. Meidän ruotsinkielisille ystävillemme se kuuluu ollennaisena osana tapaamisiin mutta umpisuomenkielisten kulttuuriin se tuntuu kuin päälleliimatulta.

Vastustan sotaa, vastustan eläinten huonoa kohtelua, vastustan kiusaamista kaikkine sen alalajeineen. En minä siis brunssia nyt vastusta, se olisi turhan vahva ilmaus. Mutta ihmettelen mistä tämä yhtäkkinen into tuohon ylihinnoiteltuun brunssiin on lähtenyt?

Onko tuo brunssi tullut jäädäkseen kuten aikanaan lattet, macchiatot yms. osaksi suomalaista kahvilakulttuuria.
Eräs rouva ollessaan kahvilassa tunsi silminnähden olonsa kiusaantuneeksi nuoren kahvilatytön kysyessä
- Mitäs sä otat?
- kahvin
- Joo mut siis minkä kahvin?
- anna vain kahvi, mikä tahansa.

Rouva lähti pahvimuki kädessä ihmetellen tiskiltä pöytäänsä.

Minä olen tulevaisuuden rouva joka ei oikeasti tiedä mitä tilaisi kahvilassa. Tänään se näyttäisi olevan se, etten oivalla kuinka olennainen osa brunssi voisikaan olla elämässäni ja huomenna se on joku muu.

Varma asia on kuitenkin se, että minä olen pudonnut kelkasta!

Suututtaa sisukaluja myöten

Tänään oli kauan odotettu ja valmisteltu äitini pyöreiden vuosien juhlapäivä ja minä kipeä.

Olen todella vihainen, että miksi juuri nyt, miksi ei vaikka ensi yönä, mutta ei nyt, ei juuri nyt.

Mietin, kuinka riiteillä ja rituaaleilla on tärkeä paikkansa jäsentäessämme ihmiselämäämme. Ne kuljettavat eteenpäin ja niissä koettu yhteisöllisyys linkittää meitä omaan historiaamme, ihmisiin, yhteiskuntaan asioihin ja ilmiöihin. Ilossa ja surussa.

Minä olisin halunnut antaa nämä juhlat äidille lahjaksi. Sen panoksen minkä minä olisin voinut. Nyt en voinut. Siskoni Nanna tai mieheni pitävät puheeni ja nostattavat maljat, isäni puhuu oman puheensa, ruoka on varmasti hyvää, laulu raikaa, kaikki on kaunista ja ihmiset hyvällä mielellä. Kaikki hoituu. En ajatellutkaan ettei hoituisi mutta olisin halunnut olla elämässä nämä juhlat äidin rinnalla, meidän perheen kanssa. Nyt en ole ja se suututtaa niin, että itku tulee.

Voimaton olo pistää minut takaisin sängynpohjalle, näin nättinä en olekaan ennen sairastanut, tukka kammattuna, lisäripset ripsissä ja kynsilakat kynsissä. silti, satuttaa...

ei pääse ylpistymään

Lasten kanssa ei tule turhaan kuvitelleeksi itsestään liikoja. Pyysin poikaani hakemaan ulkoa puita, että laitetaan takkaan tuli. Hän tuli takaisin puukuormansa kanssa ja katsoi minua kysyen "osaatko sä edes?"

Ystävättäreni lapsi puolestaan ilmoitti, että voisi pyytää isää ostamaan liput esitykseen, kun äiti ei kuitenkaan osaa.

Voi lapset, lapset tulette vielä yllättymään, että kuinka paljon me osaammekaan.

pesänrakentaja

Mietin ihmisiä jotka reissaavat ja muuttavat yhtenään, että jäävätkö he kaipaamaan asioita. Minä olen ihan mahdoton kiintyjä. Minusta on ihana tehdä pesä, asettua ja olla.
Aikanaan muuttaessamme pari kilometriä olin surullinen, kun lähikauppamme vaihtui. No selvisin siitä eroahdituksesta ja kiinnyin uuteen.

Toisen kotimme kulmiin olen tavattoman kiintynyt ja pidän siitä, että käyn samassa ruokakaupassa ja ostan ilman yhteistä kieltä läheisen leipomon ovensuusta milloin mitäkin. Pyydän omasta mielestäni yleensä leipää mutta saan  mitä sattuu takaisin. No meillä ei ole yhteistä kieltä, en todella tiedä mitä tämä ystävällinen vanha mummo puhuu, sillä olen kaikkia vähänkään osaamiani yrittänyt sönköttää. Tähänkin huvittavaan tapaan olen kiintynyt niin, että uskollisesti käyn siellä aamulenkkini päätteeksi.

Minusta on ihana kaivata tuttuja kulmia, ei uusia valloittamattomia seutuja.

Luulin olevani joskus toisenlainen, enemmän kiertolainen. Olisko se sittenkin ollut enmmän halua olla sitä? En tiedä, ehkä joskus olinkin. Katsoessani kuitenkin esimerkiksi aikaani ulkomailla, huomaan, että olen aina alkanut tekemään pesää. Minulla pitää olla kiintopiste ja turvapaikka, jotta voin tehdä seikkailuja.

vauvapölyä

Työtoverilleni syntyi juuri vauva. katselen kuvia kännykästä ja facebookista. Ihana pieni nykerönenä. Lumoavan suloinen. Suorastaan tunnen kuinka vauvapöly leijailee ilmassa. Ihana aivan kaikkineen.
Kuullessani aikanaan raskaudesta, toi se myös omille huulilleni kysymyksen vauvasta.

Meille siunaantui aikanaan kaksi lasta. Onnen kautta ja monien vaiheiden jälkeen. Minulle raskaudet olivat alusta loppuun fyysisesti vaikeita ja koettelevia. Olen heistä  siis kiitollinen ja iloinen. He olivat muistaakseni helppoja vauvoja kaikkineen. Muistaakseni, mutta toinen puoli minusta kuitenkin kertoo, että en muista tuosta ajasta juuri mitään, kun kumpikin oli pieniä. Muistini on sumentunut yhden vuoden kohdalta, koska tytär ei nukkunut päivällä, poika ei yöllä ja minä en siis milloinkaan. Mutta silti tunnemuistini on tuostakin ajasta vahva, muistan sen läheisyyden ja lämmön.

Kysyin mieheltäni, että onko hän vielä ajatellut vauvaa? Hän puki minunkin ajatukseni sanoiksi. On kasvettu niistä ajoista eteenpäin, että mietittäisiin olisiko se vielä mahdollista. Minusta olisi ihan pidellä omaa vauvaa vielä sylissä, se tuoksu ja tuhina. Minusta olisi ihana nähdä se ensikertaiset hetket mutta en vain enää näe sitä oikeasti mahdollisena. Minulle se ei biologisesti olisi edes varmasti suositeltavaa mutta vaikka olisi, niin silti en enää näe sitä omaksi näkymäksi.

Koen kummallista noloutta siitä. Miksi, en osaa sanoa. Minusta on nolottavan ihanaa olla vain vaiheessa jossa lapset ovat melko itsellisiä mutta silti vielä tulevat ja tekevät asioita kanssamme. Minusta on ihanaa, kun saan lukea hesarin ja kirjoittaa blogia. Minusta on ihanaa, että minun ei tarvitse ihan joka hetki olla käden ulottuvilla.

Nautin valtavasti ajasta jolloin elin ajanjakson ilman kelloa, ajanjakson hiekkalaatikoilla, kuravaatteiden kuukaudet, nautin kotiäitiydestä kakella tapaa mutta se on osaltani ohitse. Olen iloinen, että ne ajat olin rauhassa kotona. Tässä suhteessa uskoin Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut otsikon ajatukseen. Minulta ei mennyt mikään ohi ollessani kotona. Sain kaiken sen uudestaan mistä luovuin: työtoverit, työpaikan, opiskelun, ansion.

Pikkulapsiajoista kannan rakkaana mielessäni ja elämässäni muistoja ja ihmisiä, läsnäoloa ja läheisyyttä. Nyt on toisenlaisten asioiden aika. Millaisten, en edes tiedä. Uteliaana mutta samalla kertaa arastellen ja tunnustellen mitä kulloinenkin aika tuo tullessaan.

Meillä on ollut onnea, että vaikka olemme eläneet monet toiveet ja vaiheet kipeänkin eriaikaisesti voimme katsoessamme menneisyyteen nähdä, että toiveemme ovat olleet yhteneväiset ratkaisevissa asioissa. Naimisiinmenossa, kodissa, lapsissa.

Niin kuin nytkin ajatellessamme pikku vauvaa....olemme yhdessä kasvaneet ohi.

tähän on sitten tultu

Teen tänään etäpäivää kotona. Tyttäreni saapui koulusta kotiin. Sen sijaan, että olisin kuullut ilahtuneen "moi" huudahduksen, kuulin ynseän "mitä sä teet jo kotona?".

Olin aikoinaan viisi vuotta kotona, saatavilla ja läsnä. Sen jälkeen olin kaksi vuotta töissä siten, että mummi hoiti lapsia ja sen jälkeen jäin töistäni osittaiselle hoitovapaalle, jotta olin neljä vuotta kotona kaikki iltapäivät. Olen siis ilmeisesti nyt tyttäreni kohdalla ollut kiintiön täyteen. Läheisyyttä ja läsnäoloa on tankattu ja nyt olisi kiva olla yksin. Muistanhan sen toki itsekin, kun söin yhden kokonaisen vuoden välipalaksi jäätelöä vohvelimuruilla, kun yksikseni pääsi touhuamaan. Sai lukea lehtiä, kuunnella musiikkia ja olla. Mistä minä nyt enää muistaisin.

Meillä on siis pienoinen tarveristiriita: Minulla on tarve saada olla, ajatella rauhassa kotikulmissa. ja valmistella juuri nämä työtehtävät kotona.  Tyttärelläni halu olla yksin kotona.

Kysyin mitä minä täällä nyt häiritsen, hän tyytyi vain vastaamaan  lakonisesti "kaikkea".

Siskoni

Minulla ei ole biologista siskoa vain veljiä. Olisin aina kaivannut itselleni siskoa. Vain hiukan minua vanhemman, jonka vanavedessä olisin saanut oppia ja harjoitella elämää. Veljeni ovat minua selkeästi vanhempia ja kummatkin heistä ovat isäni aiemmasta avioliitosta. He ovat minulle tärkeitä ja läheisisäkin. Minä olen kuitenkin ydinperheen lapsi ja he ovat avioeroperheen lapsia. Meillä ei ole sama tausta ja samat juuret sitten kuitenkaan. Toiseen veljeeni minun suhde on varmasti aina pikkupikkupikkusisko- ISOveli. Veli, jonka silmissä en kenties koskaan kasva aikuiseksi. Mutta olen hänelle tärkeä ja tiedän, että voin elämässäni aina kääntyä hänen puoleensa, kun tarvitsen häntä, aina. Toisen veljeni kanssa olen luonut erityisen lämpimän ja hyvän suhteen aikuisiällä. Olen siitä pohjattoman iloinen. Mutta silti minulta on puuttunut biologinen sisko.

Elämääni liittyi kauan, kauan sitten tyttö, Nanna. Nanna on itse perheen ainoa lapsi. Hänen kanssaan kasvoin läpi nuoruuden myrskyt ja tyynet, hänen kanssaan jaoin opiskelut, hän eli kanssani sydänsurut ja iloitsi kanssani elämänkumppanin löytymisestä, vauvojen odotuksesta jne.

Hän tietää minusta oikeasti enemmän kuin kukaan muu ihminen tässä maailmassa. Hän tuntee minun juureni, pelkoni ja haaveeni- hän on nähnyt minut noloimmillani ja kantanut minua, kun olin sairaudessani heikoimmillani, hän on kulkenut kanssani väkevyydenkin hetket.
Minä tiedän myös hänen elämänsä läpikotaisin.
Olemme, emme vain eläneet vain myös tunteneet, toisen elämän kivut ja ilot.

Äitini syntymäpäiville hän osallistuu itseoikeutetusti. Sanoin äidilleni, ettei hänen tietenkään tarvitse Nannaa kutsua minun takiani. Äitini sanoi, että "tottakai Nanna kutsutaan onhan hän sinulle enemmän kuin sisko. Emmekä kutsu häntä vain sinun takiasi vaan on hän myös meille itsellemme tärkeä".

Niin, Nanna kuuluu itseoikeutetusti meidän perheeseen. Mieheni kanssa hän on aina ollut myös ystävä. Hän elää kaikella tapaa perheemme elämässä osallisena. Arjessa ja juhlassa.  Lapseni laittoi koulutehtäväänsä läheisiksi aikuisiksi vanhempien lisäksi mummit, vaarin ja Nannan.

Niin, Sitä Nanna minullekin on. Voisiko minulla sen siskompaa edes olla!

kadonneen jäljillä

Kadonneen jäljillä, tuo itketysohjelma. Ulvon jo alkuinsertin aikaan ja siitä sitten loppua kohti vesihanat valtoimenaan vuotaen. Siitä on tullut jo hauskuutus lapsille, äidin itkulle hyväntahtoisesti perheen kesken nauretaan. Ehkä jokaisen muunkin kurkussa on pala, mutta äiti antaa liikutusitkulle kasvot.

Tämän illan jaksossa Aunuksessa lastenkotilapsuutensa viettänyt tyttö etsi sisariaan. Hän löysikin heidät ja yhteys siskosten välillä oli käsinkosketeltavaa.

Jaksossa kävi ilmi, että tytöt olivat joutuneet huostaanotetuiksi vanhempien alkoholinkäytön vuoksi. Tytöt olivat koko ikänsä kaivanneet ja ajatelleet toisiaan. Nyt vihdoin he saivat nimille kasvot ja pääsivät luomaan toisiinsa suhdetta.

Iltarukouksen aikaan keskustelimme jaksosta lasten kanssa. Sanoin, että heillä on aina toisensa. Toivon, että heidän tiivis yhteytensä säilyy läpi vuosikymmenten. He ovat toistensa tuki ja turva silloinkin kun vanhempia ei enää ole. Elämässä on joku muu, jonka kanssa tietää, että voi sanattomasti jakaa elämää. Toinen tietää omat taustat, tietää tavat ja tarpeet. Toivon, että he ovat toistensa elämässä läsnä kaikissa tilanteissa, ainakin tietäen, että heillä on vanhempien lisäksi olemassa sisarus jonka puoleen voi aina kääntyä, joka välittää ja rakastaa.

Olen halunnut vaalia heidän yhteyttään. Ensimmäisen kerran, kun heidän välillään oli jotakin keskinäistä hauskaa jonka vain toinen heistä ymmärsi, jättäen meidät vanhemmat ulkopuoliseksi olin suorastaan liikuttunut.
Muodot ovat kasvun myötä muuttuneet mutta tiedän heillä on yhteys, korvaamattoman tärkeä yhteys.

Puku miehen tekee

Minun ammattini myötä lapsemmekin ovat olleet virallisissa tilaisuuksissa joissa on myös viralliset puvut ihmisillä päällä. Siksi siis pojallammekin on aina ollut puku. Se ei ole kuitenkaan jäänyt kaapin täytteeksi vaan sillä on kuljettu yhdessä jos toisessakin juhlassa. Ihmiset aina ihastelivat pientä poikaa puvussa. Sovitimme nyt uutta pukua ja hups....missä vaiheessa minun pikku poika joka oli hellyytttävä puku päällä onkin kasvanut nuoreksi pojaksi, josta puku tekee jo pikkumiehen tai ainakin nuorukaisen, kertakaikkiaan komeaa.

Kohta 18

Kävin perjantaina katsomassa leffan koht1 18. Se oli loistava juuri tuon ikäkauden kuvaus. Ulkoisen kepeyden sisään kätkeytyi paljon syviä tunteita, haurautta ja elämisen oivaltamista. Nuoret tekivät loistavat roolityöt ja toi uskottavasti käsin kosketeltaviksi tunteet ja ajatukset. Huikean hieno, joskin äidin näkökulmasta myös rankka.
Miten sitä voisi silottaa lapsensa tietä? Ja kun kumminkaan ei voi. Tai voi sillä, että on rohkeasti vanhempi, käsittelee omat asiansa, ei itse häröile, on kaikella tapaa turvallinen ja ennakoitava. Sen enempää me emme voi tehdä. Varustamista on läpi elämän tehty ja siinä vaiheessa, kun irtiotto on radikaalimpaa ja syvemmälle menevämpää kuin ennen, voin vain nuorelleni vakuuttaa, että olen käytettävissä ja toivoen rukoilla myötätuulta siipien alle  

Elokuvan jälkeen sanoin miehelleni, että nyt on voimien keräämisen hetket, jotta jaksamme tulevat vuodet.

Kutsumaton vieras

Viime yönä me saimme kutsumattoman vieraan, oksennustaudin. Lapsi on aina, vaikka jo aika iso koululainen onkin, niin jotenkin kovin parka, kun sairastuu. Yöllä pimeät tunnit ovat pitkiä ja silloin tarvitaan, joku silittämään selkää ja tukkaa, kertomaan, että kohta taas kaikki on ohi. Silloin tarvitaan suojaa ja välittäviä käsivarsia.

Viikon paras hetki

Juttelimme mieheni kanssa mikä on viikon paras hetki.
Hän arveli minulla olevan se, kun on juuri siivottu.
Kyllä se jossakin kohtaa kyllä arvoasteikollani on, mutta ei, ei se paras hetki ole.
Paras hetki on ehdottomasti tämä.
Viikonloppu edessä aivan kaikkineen.

Iloa viikonloppuunne,
terveisin M

Lapset ja harrastaminen

Olen miettinyt paljon lasten harrastuskuvioita. Olemme esitelleet lapsillemme lajeja laidasta laitaan. He ovat saaneet kokeilla, aloittaa ja lopettaa eri lajien harrastamista. Totisuutta lasten harrastustoiminnassa vierastan. Totisuus on eri asia kuin tavoitteellisuus. Elämä on arkea ja vastuunkantamista monella eri osa-alueella aina uupumiseen asti, harrastuksen kuuluu olla rentouttavaa ja palkitsevaa niin aikuisella mutta aivan erityisesti sen tulee olla sitä lapsella.

Lapseni ovat saaneet jokaisesta kokeilemastaan lajista jotakin takataskuunsa. Voimistelusta kauniin tavan kannatella vartaloaan, lautailusta tasapainoa, ratsastuksesta ihanaa vuoropuhelua eläimen kanssa, jalkapallosta ja jääkiekosta ryhmätyötaitoja, tenniksestä pallosilmää, jne. He osaavat uida, hiihtää, potkia palloa ja selviytyä ryhmässä. Minusta tärkeitä asioita.

Toinen lapsistamme on erityisen innostunut eläimistä ja pitää myös tanssista. Toinen on täynnä energiaa ja virtaa hän saa jääkiekosta ja jalkapallosta. Kumpikin edellämainittu laji on kuulunut lajeihin jotka eivät kuulu mm. mieheni lajeihin vaan ne ovat täsysin hänen omat valintansa

Olemme olleet ilmeisen onnekkaita sillä seuramme valmentajien pelisäännöt ovat huikean pedagogiset. Huomioitavaa on myös se, että vanhemmat ovat lapsentahtisuuteen nojautuvia ja kannustavia. Pojat puolestaan ovat yhteenhitsautuneita kaikesta siitä kannustuksesta, kiitoksesta ja kehumisesta. Saamme aina kenttien laidoilla kuulla ja nähdä surullisia esimerkkejä toisenlaisesta valmennustavasta. Olemmekin pohtineet sitä, mihin tämä heidän valmennustapansa tulee riittämään. Vielä se on riittänyt, sillä jokaisesta pelistä ja turnauksesta tullaan vähintäänkin himein mitali kaulassa kotiin.

Poikin into ja leikkisyys, kaverin tsemppaus ja kannustus ovat omiaan tekemään lajeista ja treenaamisesta mielekkäitä ja rentouttavia. Toivon, että kaikki valmentajat näkisivät pidemmälle tulevaan sillä vahvasti uskon, että tulevia Litmasia näistä ääri harvoin tulee, mutta se on jo itsessään voitto jos näihin poikiin on saatu kylvettyä elinikäisen liikkumisen into ja halu.

jos olisin aloittanut...

Huokaus. Jos olisin aloittanut siivoamaan silloin, kun ajattelin olisin jo nyt siivonnut ja käynyt saunassa ja nauttisin nyt Tolun tuoksusta siistissä kodissa. Mutta en aloittanut ja nyt olen tässä voivottelemassa. Meillä on järjestys edelleenkin säilynyt jo useamman viikon ajan oikein hyvänä, meidän järjestykseksi.

 Katselin aamulla mitkä asiat vaativat palautumista paikoilleen. Minun kassini, minun vaatekasani, minun koruni, minun huivini, minun meikkini, minun hiuslakkani, minun, minun, minun ja hah, löytyihän se..... miehen siistissä pinossa oleva t-paitakokoelma.

En tiedä kuinka voin innostaa ketään touhuamaan minun tavaroitteni kimpussa, ei kyllä taidan mennä nyt keräämään romppeeni. Nopsa imurointi, vessat ja pieni moppaus, eikös se ole sitten siinä. On se. Riittävän hyvä on aina tarpeeksi!

Naistenpäivä

Olen koko elämäni kasvanut ympäristössä, että minut on otettu huomioon. Olen tullut kuulluksi ja nähdyksi. Minulle naiseus ei ole ollut koskaan este mihinkään työhön mutta ei myöskään ole ollut lisäansio. Minä olen kasvanut veljien kanssa, jotka ovat huolehtineet minusta ei ehkä niinkään sen vuoksi, että olen tyttö vaan sen vuoksi, että olen pikkusisko. Isäni lempeän ja hyväksyvän katseen alla olen varttunut kohti naiseuttani. Äitini on opastanut minua tytön ja naisen maailmaan antaen minulle tilaa löytää se, kuka ja millainen itse olen. Ulkoisesti tosin olen hänen kopionsa.
Aviomieheni on ottanut minut huomioon tasavertaisena kumppanina. olen melko puuhakas ja omatoiminen nainen, joten mieheni ei ole joutunut ikään kuin kannattelemaan minua käytännön asioissa. Olen kuitenkin hänelle tärkeä naisena ja sen hän on osannut minulle myös vuosien varrella näyttääkin.

Naisena olen muuttunut kovastikin. Olen joutunut näkemään itseni aivan erilaisessa vartalossa, kuin se mihin olin tottunut. Olen joutunut näkemään itseni heikkona, sairaana, täysin muiden autettavana ja kasvanut siihen ajatukseen, että me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme. Olen nähnyt hiusteni menetyksen(kuten myös uuden kasvun).Olen kaikessa siinä tuntenut kuitenkin olevani nainen. Olen ajatellut, että vartaloni ja minuuteni ovat elämäni karttakirja. Siinä näkyy eletyt päivät ja hetket. Siinä näkyy oma huolimattomuuteni mutta siinä näkyy myös se rakkaus jota olen saanut osakseni.

Tänä naistenpäivänä ensimmäistä kertaa hätkähdin ajatukseen, että vaikka minulle naistenpäivän viettäminen ei ole ollut tärkeää. Koskaan eikä millään muotoa, on se sitä tyttärelleni. Tuolle pikku naiselleni, joka on kasvamassa tyttöydestä kohti naiseutta.
Hänellä on isä, jonka lempeän ja hyväksyvän katseen alla hän saa kasvaa. Minä pyrin olemaan hänen matkakumppaninsa naiseuteen siten miten hän tarvitsee, joskus lähempänä ja joskus kauempana. Hän näkee isoäideissään hienot esimerkit naisista, jotka antavat tärkeän mallin erilaisista tien löytämisistä naisina. Mutta tänä vuonna huomaan hänen kaipaavan myös erityisen huomion siitä, että hän on jo pikku nainen. Tiedän mieheni muistavan minua, kuten aina, hänelle se on tärkeää vaikka ihan oikeasti se nimenomainen päivä ei ole sitä minulle, mutta haluan antaa sen hetken myös hänelle.
Hän saa miehenä muistaan omaa vaimoaan. Hän antaa käytöksellään myös esimerkin pojallemme. Itse myös oivallan, että naisena olen ollut etuoikeutettu saadessani kantaa tuota pientä lintustamme sisälläni, antaa ravintoa ja auttaa kasvuun. Tänään se on toisella tapaa kasvuun auttamista ja varustamista.

Tänä vuonna tuo pikku lintusemme on edennyt elämässään vaiheeseen jolloin tunnustellaan, harjoitellaan ja etsitään sitä, kuka minä olen kaikella tapaa ja yhtenä osana siihen kuuluu ehdottomasti kuka ja mikä minä olen naisena.

Tänä vuonna meillä siis vietetään naistenpäivää!

Hyvää naistenpäivää teille itsekullekin.
terveisin M

Vatsatauti

Meidän lasten koulussa jyllää vatsatauti turbovaihteella. Facebookista luen kuinka kotien sairastuvat täyttyvät vatsataudin otteessa riutuvista. Eih, tuo tautien kauheuden aateliin kuuluva kutsumaton vieras saisi nyt ohittaa meidät, joohan?
Kolme vuotta sitten meillä oli sellainen Noro-virus kylässä, että minusta tuntui, että lopunajat olivat käsillä. En käsitä miten voi olla mahdollista, että mieheni, tuo onnekas, säästyi siltä hirveimmältä. me muut olimme oksentaneet kolme vuorokautta yötä päivää mutta mieheni, kuten hän puhelimessa sanoi äidilleen, että hän melkein oksensi. MELKEIN OKSENSI, w-h-a-t?  Melkein oksensi on minusta termi, jota ei sanota ääneen Noro-viruspotilaiden kuullen. ei vaikka kuinka olisi
"melkein oksentanut".

Nyt hartaasti toivon, että vaikka koko muu väestö sairastuisi tuohon vatsatautiin, me voisimme tässä osoitteessa vain todeta, että "me melkein oksensimme".

Voi kuinka jännittävää

Minun työtehtäviini kuuluu myös erilaisen materiaalin tuottaminen. Valmistelin pariskunnille, heidän keskinäistä vuorovaikutusta tukevaa materiaalia. Tein eräänlaisen lomakkeen, jossa on lukuisia kysymyksiä parisuhteen eri osa-alueilta. Ajatuksena on, että kummatkin vastaavat kysymyksiin erikseen ja vastaamisen jälkeen pariskunta keskenään keskustelee vastauksistaan. Laadin kyselyä ja mietin kovasti, että miten asettelisin kysymysten sanamuodot siten, että niihin joutuisi löytämään rakentavat ja keskinäistä hyvää vaalivat vastaukset. 

Otin tänään lomakkeen testaukseen kotilaboratoriooni. Olen omalta puoleltani kysymyksiin vastannut. Toki mietin niihin vastauksia jo lomaketta laatiessanikin. Nyt parhaillaan on mieheni vuoro vastata kysymyksiin ja kohta me keskustelemme niistä.

Olen kirjoittanut täyttöohjeistuksen pariskunnille ja keskeinen ohje on: vastauksia ei saa arvostella tai arvioida vaan kummankin vastaukset ovat itsenäisiä ja ainutlaatuisuudessaan arvokkaita. Kohta, kun alamme katsoa vastauksiamme yhdessä  jää nähtäväksi onko suutarin lapsella kenkiä?

Toivon, että on. Mutta voi kuinka jännittävää on kuulla mitkä hetket hänen mielestään on meidän taipaleella ollut erityisen tärkeitä ja jopa luovuttamattomia hetkiä? Tai mitkä asiat minussa tai tavassani ottaa hänet huomioon saa hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Kyllä on tulossa jännittävä ilta. Mitä jos hän ei hoksaakkaan sanoa niitä mitä olen tässä jo muutamat päivät ehtinyt mielessäni pyöritellä ts, oikeita vastauksia  Kuinka maltankaan olla sanomatta niitä ääneen ;)

Ennen kuin menen hänen luokseen taidan vielä muistin virkistykseksi kerrata ohjeet vastausten käsittelyyn. Ohjeet,  nuo itse laatimani :)

kansallinen vapaa

Sain ystävältäni Jerusalemista, tuolta kultaisesta kaupungista, viestin, että siellä sataa lunta.
Ihanaa!
Ei siis se, että siellä sataa lunta vaan se, että juuri nyt tunnen ihan samanlaista sielujen yhteyttä tuon kansan kanssa. Siellä on lumen, tuon vaikkapa 2cm:n kerroksen, ilmeisesti katsottu olevan sellainen asia, että se vaatii kansallisen vapaapäivän. Minä niin olen samaa mieltä. Täydellisesti!

Meillä tuota rajaa voisi nostaa hieman, myönnän, mutta silti jossakin kohtaa se raja pitäisi olla. Vapaapäivänä voisi kutsua kaikki kävelyetäisyydellä olevat ystävät kylään, keittää kaakaota, syödä lämpimiä sämpylöitä ja piiraita. Takkatulen lämmössä villasukkavapaapäivänä voisi jälleen ammentaa voimaa siihen, että jaksaisi tätä valkoista tavaraa siihen asti, kunnes maa pilkottaisi.

 

p.s. tervetuloa lukijoikseni te hiljaiset mutta tärkeät matkakumppanit, kävijätilastot osoittavat, että teitä on jo ensimmäisen viikon jälkeen huikean monta. KIITOS!

Äiti

Mietin tänään, kun katsoin äitiäni, että olen ollut onnekas!

Olen voinut aina luottaa siihen, että äiti on ja pysyy rinnallani. Olen saanut täydellisen rakkauden lämmössä kasvaa kohti aikuisuutta. Vielä aikuisenakin saan tuntea, että äiti on ja pysyy rinnallani. Hän kulkee elämäni arjessa, touhuaa ja häärii. Hän on osa elämäni juhlassa, myötäiloiten. Hän myös iloitsee vilpittömästi lapsistani.

Uskon, että rakkauden jakamiseen voi myös opetella mutta helpompaa se varmasti on jos on saanut sitä myös osakseen. En pidä tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä ja myötäelää monta surullista tarinaa äitiydestä ja siksi olen nöyrän kiitollinen. Kiitollinen siitä, kuinka onnekas olen, kun minulla on hyvä äiti.

Varpajaiset

Ystäväpiiriini ei olekaan pitkään aikaan syntynyt vauvoja. Nyt on, ihanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan niin ihan lähipiiriini tuo vauva ei varsinaisesti syntynyt. Mutta jos maailmaan syntyy uusi pieni ihme on se mielestäni aina syy juhlaan. On siis aika järjestää varpajaiset! Varpajaiset Victorian vauvalle.  Hauskaa, en olekaan koskaan ollut varpajaisissa.

Meillä on ollut sisaruspiirini (tiivis ystävieni joukko) kanssa tapana järjestää juhlia milloin mistäkin.
Juhliin on liittynyt aina myös pedagoginen puoli. Esimerkiksi kuninkaallisten häissä, tutustuimme kyseisen maan ruokakulttuuriin ja tapoihin. Kyllä me siis porukalla niiata niksautimme kuningattarelle omatkin tiarat tanassa, kun hän saapui tv kameroiden eteen. Olemme siis kohtelista porukkaa.

Tyttäremme ovat olleet juhliemme täysivaltaisia jäseniä. Tytöistä on ollut ilmiselvästi hauska nähdä kuinka aikuiset osaavat hullutella ja osallistua aivan päättömään leikkiin. Uskon myös, että yhteisöllisyyden kokemus ja yhteiset hauskat tarinat ovat elämän parhaita rakennusaineita, rakkauden lisäksi.

Arkivapaan hienous

Minun työssäni, työtä on viikon aikana milloin missäkin kohtaa. Toisille työmme epäsäännölliset ajat tuottavat ymmärrettävästi stressiä ja hankaloittavat elämää. Olen kuitenkin tätä työtä ajatellen onnekas, että minua se ei haittaa vaan tuntuu jopa vapauttavalta.

Juuri tänään huomaan, että yhden päivän vapaa osuessa torstaihin tuntuukin se äärettömän hienolta. Ei tunnu, että jokin jää kesken tms. Tuntuu kuin olisi saanut ylimääräisen lahjan tähän viikkoon. Huominen työpäivä menee mukavissa tunnelmissa, kuten perjantait yleensäkin, koska ne sisältävät mukavan kepeyden. Ihmiset ovat viikonlopun tunnelmissa jo ajatuksissaan.
Saan siis kaksi perjantaitunnelmaa tähän viikkoon. Se on minusta juhlaa.

M ja tytär

Meillä oli murrosiän alkumetreillä olevan tyttäreni kanssa tänään aivan superkiva iltapäivä.
Perustimme M ja tytär nimisen "pitopalvelun". Yhtiömme on vielä nuori ja alkuhuumassa. Asiakaskuntamme, se ensimmäinen, on turvallisesti lähisukulainen. Eikä itseasiassa hänkään vielä edes tiedä olevansa asiakas. Teimme meidän mielestämme ihanalta kuulostavan menun huomisille, mummi 60- vuotta, yllätyspäivälliselle. Itse juhlat ovat vasta myöhemmin, mutta ei kai nyt varsinaista syntymäjuhlapäivää voi myöskään ohittaa.

Menu:

• Pariisinperuna-halloumi salaatti
• Sydänmakaroni-tonnikalasalaatti
• vihersalaatti
• perunat ja sitruunalohi
• crusta +levite

• kolmen suklaan juustokakku (Helppo mutta niiin kaunis, kurkkaa ihmeessä) http://miumaumaukas.blogspot.com/2010/03/kolmen-suklaan-juustokakku.html
• koristeltu kääretorttu (pionilaakson ohjetta mukaillen, käykäähän kurkkaamassa tämä upea kekseliäisyys)http://pionilaakso.blogspot.com/search/label/Koristellut%20k%C3%A4%C3%A4retortut
• tuulihattuja
• kahvi

Kaksikkomme toimi yhteen täysin saumattomasti.
Kehityskeskusteluja yhtiössämme ei tänään käyty, mutta sen sijaan tulevaisuuteen suuntavaava hauska ja energinen ideointipalaveri oli työn tuoksinassa käynnissä.
Olisimme jo tänään halunneet ryhtyä koristeluihin, mutta onneksi saimme ohjeita, että maltoimme vielä hetkisen.
Yhtiökumppanit siirtyvät kohta saunan lämpöön. Meillä on siis ilmiselvästi tänään myös TYKY/TYHY ilta.

Näitä yhdessätekemisen hetkiä tarvitaan. Varhaislapsuudessa askartelua ja toisenlaista yhdessä tekemistä on kovastikin.

Nyt, kun lapsen olemassaoleva aika jakaantuu koulutyön lisäksi harrastuksiin, kavereihin ja omaan oleiluun ei aina äidin kanssa puuhastelu ole ykkösasia.
Näin se kuuluukin mennä, napanuoraa venytetään kohti itsenäisyyttä.
Nämä hetket ovat kultaakin kalliimpia. Iloitsen, että saan niitä vielä viettää, sillä tiedän jo nyt, että näitä hetkiä minä vielä joskus ikävöin,
     ikävöin niin,
              että sattuu.
                                <3

Kumpa vain oppisin...käyttämään kännykkääni!

Äitini kauan sitten varoitteli minua nuorista pojista. En arvannut, että varoitus oli tarkoitettu ihan koko loppuelämäkseni. Luulin, että äitini tarkoitti sillä jotakin poikain mielitekoihin liittyvää, mutta äitini on viisas nainen eikä säätänyt varoitusta sen tarkemmaksi. Olisi pitänyt uskoa. Silloin ja edelleen.

Monta sydänsurua olisin nuorena saanut ohitettua ja nyt vanhempana monta nöyryyttävää epätoivon hetkeä, jos olisin uskonut!

Puhelimeni hajosi. Meni kauppaan ja sanoin tarvitsevani puhelimen. Myyjä, tuo ystävällinen nuori poika, kyseli tarpeitani puhelimen suhteen. 

1. Sillä pitää pystyä soittamaan.....ja laskuistani päätellen PALJON
2. Sillä pitää pystyä lähettämään taukoamatonta tekstiviestivirtaa
3. Sillä pitää päästä facebookiin ja sähköpostiin

Olin vaatimuksissani mielestäni kohtuullinen, toisin kuin he laskuissaan. No myyjä kertoi eri puhelinten ominaisuuksista ja sai minut vakuuttumaan nyt tämän nykyisen puhelimeni hienouksista mutta ennenkaikkea HELPPOUDESTA. "Tämä on ihan sika helppo".
Väärin, oi niin väärin oli mennä tuohon lankaan. Ensinnäkin, olisi minun pitänyt muistaa äitini oppi. ei olisi pitänyt uskoa nuorta poikaa. Se mikä on hänelle, aivan oikeastikin helppo ei näemmä ole minulle +-40 vuotiaalle lainkaan helppo.

Ystäväni kuuli samaisen myyjän esitelleen jollekin toiselle samaista puhelinta sanoen "tässä on ihan v&%#¤n paljon pelejä". Kiitos nuoren pojan tilanneälystä ettei käynyt minulle kauppaamaan samoilla ominaisuuksilla.  Listalleni kun nuo pelit eivät juuri kuuluneet, ei vaikka niitä olisi tuo nykyiseksi mittayksiköksi vakiintunut v#¤"!&.

Käyttöohjettahan ei kyseisiin aparaatteihin enää tule, koska kaiketi kaikkien älyllinen elämä on katsottu olevan sitä luokkaa, että käyttöjärjestelmät ovat asennettu aivojen loogiseen järjestelmään jo vauvaiän muskarien piilo opetussuunnitelmassa tms. Löysin nettisivuilta tanskan kielisen version. Voinen nyt paljastaa, että sattumalta tanska ei kuulu kielivalikoimani vahvimpiin kieliin tai sanotaanko etten ole vielä päässyt kyseiseen terminologiaan.

Toisaalta samapa tuo. Ystävällinen puhelinneuvonta ohjasi minut polulle josta löytyi suomen kielinen versiokin. Ei auta. Selkeästi etäisesti suomenkielisiä sanoja muistuttavia sanoja peräkkäin mutta joiden kokonaisuuden merkitys jää minulle mysteeriksi. Huokaus.

Puhelimen vastausnappi on kummallinen, en tiedä oikeasti pitääkö sitä hipaista vai painaa. Kumpikin toimii satunnaisesti, mutta ei silloin kuin tarvitsisi.

Olin tilaisuudessa jossa en olisi suonut, että puhelin soi ja laitoin puhelimen "omasta mielestäni" äänettömälle. No äänettömäksi melko äänekäs. Raivoisa pimputus alkoi kuulua käsilaukusta ja minä hätäpäissäni revin koko laukkuni siällön esille. Puhelimeni ei sammunut vaikka painoin mitä nappia hyvänsä.  Ei olisi auttanut vaikka olisin takonutkin sitä, sillä kyseessähän on super kestävä puhelin :)

Tämän pyhelimen ennakoivaa tekstinsyöttöä en kertakaikkiaan pysty ennakoimaan. Lähetin ystävälleni viestin, että mieheni ja poikani ovat matsissa. Sana matsissa muuttui naisissa ja samalla lauseen sisältö sai uuden avarakatseisemman sisällön, ihan tahtomattani.

Puhelin on oikeasti hieno ja hyvä ja otankin kaikki syyt omaan piikkiini, se on selvä. Haluaisin vain olla ilman opettelua siinä tilanteessa jossa kaikki toiminnot käyvät helposti ja osaisin näppärästi siirtyä palveluista toiseen. 

Tuskailin äidilleni tätä hienoa aläypuhelintani mutta hänen lakoninen kommenttinsa oli vain
"Sanoitko ÄLYpuhelin, no niin M, siinä olisi ilmeisesti pitänyt omistajallakin olla sitä"

Kiitos äiti opetuksista, nyt uskon ne  <3


P.S tervetuloa lukijoikseni Wihtori sekä Tiitiskä, teitte minut iloiseksi!

Lunta, eih!

En ole talven ystävä, mutta  olen ymmärtänyt, että minun tämänhetkinen sijoituspaikkani näyttänee nyt olevan Suomi ja lumeen sen mukana on totuttava. Olen ymmärtänyt myös sen, että se on myös pukeutumis- ja asennoitumiskysymys. Olen siis pukeutunut asianmukaisesti ja suhtautunut myönteisesti, mutta joku raja se lienee tällä mielikuvaleikilläkin.  En vain jaksa kinoksia, huonoa ajokeliä, en kylmyyttä, en kuivatettavia toppavaatteita, en lumipalloja koiran vatsakarvoissa, en lumitöitä, en, en, en ja vielä kerran en.

En usko, että pystyisin edes syvähypnoosissa likistämään itsestäni pienen pientä ilonpisaraa tästä kelistä. Mutta onneksi en elä keskellä jääkautta vaan tiedän, että tämä loppuu tälläkin kertaa enemmin tai myöhemmin. Juuri nyt toivoisin, että ennemmin mutta jos se kuitenkin on myöhemmin niin onneksi ajatuksissani voin siirtyä hetkeen jolloin kuuma rantahiekka polttaa jalkojen alla, kylmä vesipullo kädessäni katselen sinistä merta, joka jatkuu, jatkuu, jatkuu.......

Selitän ja ihmettelen itsekin miksi?

Minulla on kaksi kotia. Ihan omasta ja vapaasta tahdostani olen järjestänyt itseni, en kahden asunnon loukkuun, vaan kahden kodin elämään. Toinen kotimme on omatekemämme, pieni suuri unelma, omasta mielestämme viehättävässä paikassa metsän ja kallioiden siimeksessä. Toinen kotimme on kappale tuulta, merta ja rantaa ulkomailla. 

Pieni mererantapaikkamme ei ole vuosien unelmoinnin tuloksena syntynyt harkittu ratkaisu vaan ennemminkin hetkeen tarttumiseen uskaltautuminen. Toiset säästävät eläkkeitä, toiset sijoittavat osakkeisiin, me maksamme koteja.  Ajatus oman paikan hankkimisesta ulkomailta kuulostaa elitistiseltä. Jos olisimme hankkineet kuivan maan mökin jostain takamailta, kukaan ei pitäisi sitä "ökyilynä". Miksi sitten itsekin noloilen sanoessani, että meillä on asunto ulkomailla. Hinnallisesti se on kuin uuden auton ostaminen mutta samapa tuo, noloilen.

Se ei ole sijoitusasunto tai lomahuvila, se on meidän koti. Ei kotia tarvitse selittää. Koti on paikka, jossa vietetään elämän tärkeitä hetkiä, harjoitellaan elämän taitoja, levätään, kerätää voimia, kutsutaan ystäviä käymään jne.  Me olemme nyt harjoitelleet elämistä niissä kahdessa kodissa. Olemme pikkuhiljaa ottaneet omaksemme uuden paikan kujat ja oppineet kulmat. Minusta oli häkellyttävän ihana tunne, kun erään kerran saapuessamme merenrantapaikkamme pihaan tunsin meren tuoksun ja samalla kertaa sisälläni läikähti. Olen tullut kotiin!

Kevättä kulkurin rinnassa

Se tulee joka vuosi kuin muuttolinnut. Tänä vuonna se vain yllättää aikaisella saapumisellaan. Perheeseemme kuuluva kulkukatti kaivaa sielunsa sopukoista talviuniensa jälkeen kulkurin luonteensa. Tätä toimintoa hän harrastaa öisin. Mutta menisi sitten pihalle ja pysyisi siellä. Ei, ei, ei kulkurin sielu on kuitenkin hyvin helposti omaksunut sisäkissojen luontaisedut ja syö mieluiten tasaisiksi kuutioiksi pilkottua whiskassia kastikkeella sekä pissii kristallihiekkaan. Ymmärtäähän sen nyt, että ulkoillessa tulee nälkä ja pissihätä. Sisälle on siis päästävä ja taas sen jälkeen ulos ja josko taas sisälle ja mitä jos vielä kerran ulos.

Mietin mitä tuo leikattu kulkuri siellä edes tekee? En mieti sen enempää, koska yölliset heräämiset muuttuisivat vieläkin järjettömimmiksi jos ymmärtäisin, että kissa istua tuijottaisi vain koloa josta saattaisi joskus ja kenties vielä tulla hiiri.

Paasto

Olen usean vuoden ajan paastonnut ennen pääsiäistä. Minusta sen aloittaminen tulee joka vuosi yhtä yllättäin, aivan kuten talvi.  En ole uskaltautunut pidemmälle täyspaastolle, sen ainoa kokeiluni jälkeen jolloin viidentenä päivänä minusta tuntui kuin olisin tehnyt hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Päätin päänsärystä ja oksentamisesta heikkona että siihen en enää lähde. Olen kuitenkin lukenut  http://pientaelamaaetsimassa.blogspot.com/ blogista kuinka Marikka on löytänyt hyvän paasto ohjeen.
Se alkoi minuakin kiinnostaa.

Tänä vuonna olen luopunut herkuttelusta viikolla(se on paljon se), olen luopunut lihan syönnistä, olen luopunut alkoholista( mieheni hymähtää tälle kohdalle, koska hänen mielestään oma alkoholinkulutukseni on sitä luokkaa, että siitä luopuminen ei ole oikeaa kilvoittelua). Näiden lisäksi aloitin kolmen päivän täyspaastolla edeten neljäntenä päivänä siihen missä se on tällä hetkellä.   Ruokavalioni on siis 4/5 nesteitä. Yhden ruuan syön päivän aikana, toki kevennetyn version siitä. Haluan säästää sen yhden ruuan perheen yhteiseen ruokailuhetkeen. Viime maanantai ja tiistai olivat kauheat päivät. Minusta tuntui, että ruokaa on siellä ja tuolla ja kaikkialla tuoksuu vain ihanat herkut. Oliko minulla sitten oikeasti nälkä. Oli minulla ehkä vähän. Vähän, siihen valtavaan mielitekoon verrattuna.

Pikku hiljaa viikon edetessä energisyyteni on kasvanut. Olen puuhastellut ja ulkoillut, olen ollut virkeä vielä iltaisinkin. Nälkää minulla ei ole ollut enää. Mieliteotkin ovat vähentyneet.
Ihoni kertoo omalla kielellään, kuinka epäterveellistä elämää olen jälleen viettänyt ennen paastoa. Ihoni on pienillä näppylöillä, kun rasva ja epäpuhtaudet tulevat ulos.  Ihminen on uskomaton, kun syö itselleen vanhingollista ruokaa. Miksi? En tiedä, mutta sitä minulla on tämän paaston ajan aikaa ihmetellä ja vastausta etsien pohtia. Kaikkea tätä varten on paasto.

Ihana ja sielukas Fredrika kuvaa paastoa blogissaan ennen aloittamistaan aivan valtavan osuvasti näin:
 "Ajatukset alkavat myös siirtyä jo paaston puolelle sillä huomisen jälkeen alkaa vuoden paras, selkein ja helpoin ajankohta.

Jostain syystä paasto yllättää minut joka vuosi. Kuvittelen luopuvani jostain, mutta hyvin nopeasti käy selväksi, että minulle annetaan lepo ja vapaus"

http://fredrikajohnson.blogspot.com/search?updated-max=2012-02-22T20:51:00%2B02:00&max-results=15

Terveisin M

Järjestyksen lumo

Teimme viikko sitten aika perustavan siivouksen. Putsasimme nurkkiin lojumaan jääneet pussit ja pöydille kertyneet nämä pitäisi lukea pinot pois. Loimme uudestaan samoille asioille tiloja ja paikkoja. Se oli itseasiassa mukavaa yhdessä puuhastelua. Viikko on kulunut ja huomaan, kuinka helposti orastava kaaos voi syntyä. Pelit jäävät pelaamisen jälkeen lojumaan, lehtipino kasvaa, "en tiedä mihin tämän laittaisin" ei löydä paikkaa, urheilukassit valtaavat eteisen. Perusjärjestys oli olemassa joten tänään tuo järjestely vei vain 10 minuuttia ja kaikki oli jälleen ojennuksessa. Toinen 10minuuttia niin oli jo imuroitu. Tästä on hyvä lähteä uuteen viikkoon. Voisi luulla, että meillä on aina näin. Tai niin onkin, ainakin tästä eteenpäin ;)

Terveisin M

sinua siunata tahdon

Ystäväni on palaamassa pitkältä matkaltaan. Matka ei ehkä ole fyysisesti pitkä mutta henkisesti äärettömän pitkä. Hän oli jättämässä jäähyväiset rakkaalle äidilleen. Tilanne on ehkä ollut arvattavissa jo muutamien viikkojen ajan mutta lähtö on silti kaikessa lopullisuudessaan yllätyksellinen. Yllätyksellisyyttä on varmasti myös omassa itsessä viestin herättämät tunteet ja ajatukset. Hetki, jolloin rakas ihminen on poissa on niin voimakas, että monet ennalta ajatellut asiat menevät uusiksi. Se mikä tuo lohdun voi muuttua. Sosiaalisinkin ihminen voi haluta olla kuin kissa omassa rauhassaan, nuolla haavansa ja kerätä voimiaan uuteen alkuun. Toinen haluaa kuuntelijan surulleen. En tiedä mitä ystäväni haluaa, mutta tänään olen ajatelllut häntä koko päivän. Olen laittanut ruokaa ja leiponut hänelle.  Hellan äärellä, uunin lämmössä olen taukoamatta ollut rukouksissani hänen matkakumppaninsa. Käteni ovat valmistaneet ruokaa helpottaakseni hänen arkeaan. Mieheni on tehnyt heidän pihansa lumityöt. Emme tee niitä sen vuoksi, että saisimme kiitollisuutta. Ei, ei mitenkään sellaista.  Mieleeni nousee vanha kristillinen tapa siunata kätten päälle panemisella. se on kaunis ja voimakas elävä rituaali kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tänään olen siunannut ystävääni, en kätten päälle panemisella vaan leipoen ja laittaen ruokaa. Toivon hänelle lohtua ja helpotusta, toivon hänelle voimaa ja muistoista ammentamista ja mielessäni toivon, että häntä voisi kaikessa tässä helpottaa myös ajatus jälleennäkemisestä. Tyhjä risti kertoo voitetusta kuolemasta. Se ei poista surua mutta toivottavasti se voisi olla ajatuksena kuitenkin lohdullinen.

Terveisin M

aloittaminen

olen pidemmän aikaa pohtinut sitä, että aloittaisin pitämään blogia. Tähän ikään mennessä olen oivaltanut sen, että yhden asian tai ilmiön äärelle en jaksa enää seisahtua vaan haluan katsella asioita milloin mistäkin näkökulmasta. Ei siis jotakin yhden asian blogia, joita toki itse mielelläni luen mutta tuskin osaisin kirjoittaa. Toinen oli nimi! Pyysin apuja ystäviltäni nimen luomisen suhteen. Olisin halunnut nimen, joka olisi oivaltava, monikerroksinen ja jopa hauska. Olin ajatellut, että jotenkin elämän höttöinen marenki ja vastapainon sitruuna voisi näkyä nimessä. Toisaalta rakas meri kirvoitti mieleen ajatuksia joihin liittyi meriteeman sanat. Mitään ylitse muiden ei löytynyt ja siksi monista ehkä latteakin terveisin M. Sillä kuitenkin mennään ja varmasti pärjätään. Nimikohu on syntynyt Ruotsissa pienen ihanan prinsessan nimestä. Estelle Silvia Ewa Mary on oikein passeli nimi uudelle prinsessalle. Onhan sen valinneet häntä hartaasti kaivanneet ja odottaneet äiti ja isä. Silloin, kun nimi on annattu niin sen jälkeen pulinat pois ja sillä mennään! Paljon onnea Estelle <3

terveisin M