Taiteessa on termi sekatekniikka, se sopii mielestäni elämään kokonaisuudessaakin. Jos rohkenee käyttää sekatekniikkaa voi lopputulos olla yllättävä, yllättävyydessäänkin juuri sopiva. Kaikkea tarvitaan: elämän kepeää ja höttöistä marenkia kuin myös kirpeää sitruunaakin. Tämä blogi on sekatekniikkaa kaikella tapaa. Läpikulkevana pohjavirtana kulkee kuitenkin huumorilla höystetty kiitollisuus.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Aistimuistot


Eräällä ystävälläni on tapana ostaa matkoiltaan shampoo ja hoitoaine jota hän käyttää ensin matkalla ja sitten matkan jälkeen. Hän sanoo, että näin matka ikään kuin pitenee. Mukavat muistot tulevat mieleen, pelkän tuoksun avulla. Näin kävi minulle juuri.
Otin vaatekaapistani paidan joka oli pesty Virossa, siellä minulla on eri pesuaine kuin Suomen kodissani. Humauksen lailla tuoksumuisti vei minut lomatunnelmiin.
 Sama pätee kuulomuistiin, lomiltamme on jäänyt mieleen radiosta kuuluneet hitit, mainokset ja radiojinglet. Star fm soi meillä ja lapset osaavat osuvasti imitoida sen “jumiin jäävää” star fm jingleä. Samoin kuin koko perhe toistaa sujuvasti “parimad uued ja vanad hitid”.

Nyt pääsemmekin sitten näköön. Eräällä lomalla tv:ssä pyörinyt käytettyjen autojen myyntimainos oli niin koominen, että se kyllä nauratti useampaankin kertaan. Hauskaa oli kerran myös eräässä Puolalaisessa matkustajakodissa katsoa paikallista laulukilpailua yms. Yhä siis vielä, vuosien jälkeenkin muistan ne ja ne nostvat hymyn huulille.

Virossa pyörii laulukilpailut, kuorosodat, tanssiohejlmat, euroviisut yms.  Aavistuksen tätä seuraamista hankaloitti aluksi se, että meillä ei ollut televisiota Viron kodissamme. Miksi? Alunperin olimme hankkimassa, mutta sitten systeemin erilaisuus otatti meillä vielä lisäaikaa ja sitten se vain jäi. Kun olimme ensimmäiset lomat ilman televisiota, huomasimme kuinka rentouttavaa se oli. Luimme, pelailimme, teimme palapelejä (mieheni sanoi tekevänsä ensimmäistä kertaa), kuuntelimme musiikkia ja olimme vain.

Ei tarvinnut patistaa lapsia pihalle ulkoilemaan, ei käydä keskusteluja koska saa katsoa ja kenen toivomaa kanavaa katsotaan. Koska asuntomme on pieni, olisi myös TV suhteellisen keskeisessä asemassa olohuone-keittiöyhdistelmässä. Monta asiaa puhui siis sen puolesta, että olimme vahingossa ajautuneet hyvään ratkaisuun.

Tylsistymisestä en edes puhu, sillä kälyni usein käyttämä sanonta lapsilleen on haastava: “you wont get bored, unless you are boring”. Kieltäydyn olemasta siis tylsä ja löydän kyllä muutakin puuhaa…mutta sitten tuli euroviisut ja viisufinaali Virossa. Ei auttanut mikään. Kaupoille oli mentävä ja nyt meillä on ollut jo pidemmän aikaa tv!
Huvittavaa tässä kaikessa on se, että en luottanut Pärnunlahden voimaan vaan ajattelin, että meri jäisi kakkoseksi tv:n voitettua kirkkaasti. Olin väärässä, niin väärässä. Hyvä niin!


Pohdin

Olen pohtinut viime päivinä
 Mihin asetan blogissani julkisen ja yksityisyyden rajan.
Olen mm. koko ajan puhunut vain ulkomaankodistani. Miksi? En osaa sanoa.
Huomaan, että se hankaloittaa kuitenkin kirjoittamista.
Merenrantakoti kuulostaa aivan eri asialta kuin koti Pärnussa.
Ainakin minun korvissani
 Kotimme sijaitsee Pärnussa. Tuossa kauniissa Lehmusten kaupungissa.

Pohdin myös blogini visuaalista ilmettä, johon olen kovin tyytymätön.
Kuvat teksisivät blogiin kaikella tapaa ihanan säväyksen, mutta mistä löydän hyviä kuvia, joita vois laillisesti käyttää. Toki minulla on omiakin mutta niiden lisäksi. Haluaisin kertoa myös kauniilla kuvilla tarinoita.
Olen tekijänoikeuksista aivan hypertarkka, että toivoisin tähän kovasti kommentteja, että miten toimia blogimaailmassa kuvien kanssa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

uusi jäsen

Työyhteisössämme on tapana vakituisiin tehtäviin tulevat ottaa juhlien vastaan. Usein juhlistetaan, kiitellään ja halitaan, kun työyhteisöstä joku jähtee pois. Minun työyhteisössä tehdään myös niin mutta mietin tänään kovasti kuinka tärkeää on myös ottaa vastaan silloin kuin yhteinen taival on alussa.

Tänään juhlimme omaan tiimiimme tullutta uutta jäsentä. Me teemme työtä luoden, pohtien, ajatellen ja monia tilaisuuksia kohtaamisiin järjestäen. Olisi siis perin kummallista jos me emme hetkeksi malttaisi pysähtyä kertomaan uudelle jäsenelle millaisin ajatuksin me olemme häntä vastaanottamassa mutta myös vilpittömästi juhlistamaan sitä, että hän on valinnut meidän työyhteisöksemme.

Ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi, enkä usko, että vähiten silloin, kun hän on aloittamassa oman paikkansa etsintää uudessa yhteisössä.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

syntymäpäivä

Huomenna on mieheni syntymäpäivä. Tai ihan jos nyt tarkkoja ollaan niin ne ovat tänään mutta vietämme niitä huomenna. Meidän perheessä on oma vakiintunut ja äärettömän tärkeäksi koettu tapa juhlistaa syntymäpäiviä. Yhteinen aamiainen ja siinä ennenkaikkea tuoreet vastapaistetut croissantit, nam!

Arkiaamuna oksennustaudista toipuvan kanssa olisi se ollut vähän jopa turhaa ja siksi siirsimme sen huomiselle. Tässä iässä syntymäpäiviä voi vielä huoletta siirtää mutta ei lastemme iässä. EI myöhemmäksi, mutta mielellään ehkä jopa aikaisemmaksi.

Elämä on arkea ja juhlaa ei synny jos sitä ei tee. Me teemme, vaikka sitten tänään yllättäin päätimmekin kutsua isovanhemmat ja ystävät kyläilemään, onhan meillä tärkeä syy. Iloita, että aikanaan mieheni syntyi.

Tuo komistus on minun iloni ja  ilman häntä minulla ei olisi näitä ihania lapsia. Hän on myös hyvä ja rakastava isä. Minusta siinä on monta syytä juhlia syntymäpäivää, vaikka ihan tavallista välivuottakin.

Iltatirsat

Mieheni on työyhteisön kanssa virkistysillassa ja minä kotona lasten kanssa.
tarkoituksena meillä oli katsoa Voice of Finland. Näin teimmekin, mutta yksi toisensa jälkeen uinahti lämpimään sohvannurkkaan. Itsekin jossakin kohtaa sain nukkumatin unihiekkaa sillä Amandasta eteenpäin en osaa sanoa mitä kukakin on laulanut saati sitten miten.

Jossakin kohtaa heräsin.
Kannoin lapset sänkyihinsä ja tadaa...tässä sitä ollaan akut juuri sen verran ladattuina ettei nukuta. Ei nukuta mutta mitään järjellistä ei myöskään kykene tekemään. Jos minun vaihtoehtoni on jäädä katsomaan uusintana Viidakon tähtösiä taidan valita sängyssä vaikka tyhjän panttina kieriskelyn.

Olisiko nyt hyvä aika korkata uusi kirja yöpöydältä. Valinnan vaikeus lukeako Piiat vai Krokotiilin keltaiset silmät. Otampa kumman hyvänsä, on se taatusti järkevämpi valinta. Niinhän Jörn Donnerkin aikanaan vakuutti: Lukeminen kannattaa aina.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Sönkötystä

Soittaessani eilen poikani ulkomaanjoukkeen jalkapallovalmentajalle muistin hauskan episodin viime vuodelta. Se saa minut edelleen hyvälle tuulelle.

Poikani siis on innokas jalkapalloilija ja koska he viettävät koko kesän erinäisin isovanhempi järjestelyin ja meidän lomien puitteissa merenrantakodissamme on järkevää, että hän saa pelata myös siellä olevassa joukkueessa.

viime vuonna valmentaja vaihtui keväällä ja soitin uudelle valmentajallemme tarkoituksena esittäytyä ja kertoa muutamia asioita. Lähtökohta oli se, että herätin tämän miehen kesken unien. (hänen tyttöystävänsä koko puhelun ajan kysyi vieressä, kuka siellä, kuka siellä?)
Siis ajatuksena oli sanoa, että:
a) poikani tulee treeneihin seuraavana tiistaina
b) pojalla ei ole pelipaitaa eikä housuja vaan ne pitäisi saada sieltä.
Lopputuloksena oli sellainen sönkötys, että valmentaja, ja hänen puheluaan sivusta kuunnellut tyttöystävä, ei taatusti ollut ihan varma kuka sieltä ensi tiistaina tulee pelikentälle ilman housuja ja paitaa.

Puhelun jälkeen intoni kielen opiskeluun tuplaantui välittömästi.

Oksu poksu

viime yönä oksupoksu-kerhoon liittyi myös poikamme. Nyt siis olen sairastuvan hoitajana, kun kuopukseni nukkuu (onneksi) pois yön oksennuskoettelemuksiaan. Kurjaa. Olo on kuulemma edelleen heikko ja oksettava.

Tuossa pojassa ei ole yhtään ylimääräistä rasvaa eikä mitään muutakaan ylimääräistä mistä hän voisi muutaman päivän ottaa "vararavintoa". Paijalilin äsken ennen hänen nukahtamistaan häntä. Tuo kaukaloiden ja pelikenttien pikkusankari oli kuin kissanpentu käpertyessään syliini.

Mietin, että hän täyttää kohta 10 vuotta ja silloin minulla ei ns. enää olisi oikeutta jäädä hoitamaan lasta kotiin. Mikään maailman voima ei kuitenkaan saisi minua jättämään poloista kotiin yksinään sairastamaan. Ei mikään ja raha niistä pienin este olisi.

ratsastusleiri

Soitin meidän Pärnun kotimme lähistön talleille kysyäkseni, että järjestävätkö he lasten ratsastusleirejä? Vastauksena tuli, että eivät järjestä mutta haluaisinko minä järjestää sellaisen?

:) Lähtökohtaisesti olin ajatellut, että minun osuudekseni jäisi vain rahoittaminen, leirille varustaminen ja kuljettaminen. Hauskaa, koskaan ei tiedä mihin äitinä voi joutua.
Mutta silti, kiitos mutta ei kiitos :)

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Haluaisitko aloittaa tehopaaston?

Unohditko aloittaa paaston ja nyt olet harmitellut, että olisimpa...Älä harmittele enää. Tule meille kylään niin tehopaasto n. kolmeksi päiväksi lähtee tuliaisena mukaan. Mukavaa se ei ole, ei totta vieköön. Sanotaanko nyt sitten niin, että sen minkä mukavuudessa häviää sen tehokkuudessa voittaa. Tämä on sen verran voimille käyvää, että en suosittele kokeilemaan, jos edellisen kerran muisto nousee jo kurkunpäähäsi, kun vain ajatteletkin.

Oikeasti. NYT TÄMÄ SAISI JO LOPPUA!

+35 active & energy

Tänään posti toi kotiin Dermosilin paketin. Yleensä olen käyttänyt kovasti Body Shopin tuotteita. Ne ovat yksinkertaisesti hinta-laatusuhteeltaan sopivia ja arvostan tuotteisiin sisältyvää arvomaailmaa kovasti. Body Shopia ei löydy kuitenkaan kotikylästämme. Eikä ihan läheltäkään.(no okei 40km) mutta silloin, kun tuotteet ovat loppumassa ei aina löydy tilaisuutta ampaista autolla lähimpään shoppiin. Siksi hätävarana käytän Dermosilia. Olen kovin tykästynyt heidänkin tuotteisiinsa eli ei ehkä sittenkään hätävarana vaan rinnakkaisena.

Tänään tulleessa paketissa tuli päivävoide +35 active&energy.
Juuri niin, sellaisia me +35 olemme aktiivisia ja energisia, tai ainakin kohta, kun tuota tuotetta käytän.
Olisiko siinä jo tehoa huomiseksi jos nyt laitan?

minä olen pudonnut kelkasta

Sairastaessani kotona, soitti ystäväni Fredrika minulle ja sanoi heti puhelun alussa, että tämä on säälipuhelu. Kiitos, minusta on hyvä tehdä asiat heti selviksi. Sain vatsatautini ja juhlilta poisjäännin vuoksi sääliä ja sympatiaa ja näiden lisäksi vielä muutamat mukavat naurut.

Fredrika ja minä pohdimme nykyajan brunssi-innostusta. Näin maalaiselämää viettäessäni olen haistanut brunssi-ilmiön facebookista. Ihmiset kertovat olleensa siellä ja täällä brunssilla.
Minulle brunssi on kuulunut vappupäivään, ei joka sunnuntaihin. Meidän ruotsinkielisille ystävillemme se kuuluu ollennaisena osana tapaamisiin mutta umpisuomenkielisten kulttuuriin se tuntuu kuin päälleliimatulta.

Vastustan sotaa, vastustan eläinten huonoa kohtelua, vastustan kiusaamista kaikkine sen alalajeineen. En minä siis brunssia nyt vastusta, se olisi turhan vahva ilmaus. Mutta ihmettelen mistä tämä yhtäkkinen into tuohon ylihinnoiteltuun brunssiin on lähtenyt?

Onko tuo brunssi tullut jäädäkseen kuten aikanaan lattet, macchiatot yms. osaksi suomalaista kahvilakulttuuria.
Eräs rouva ollessaan kahvilassa tunsi silminnähden olonsa kiusaantuneeksi nuoren kahvilatytön kysyessä
- Mitäs sä otat?
- kahvin
- Joo mut siis minkä kahvin?
- anna vain kahvi, mikä tahansa.

Rouva lähti pahvimuki kädessä ihmetellen tiskiltä pöytäänsä.

Minä olen tulevaisuuden rouva joka ei oikeasti tiedä mitä tilaisi kahvilassa. Tänään se näyttäisi olevan se, etten oivalla kuinka olennainen osa brunssi voisikaan olla elämässäni ja huomenna se on joku muu.

Varma asia on kuitenkin se, että minä olen pudonnut kelkasta!

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Suututtaa sisukaluja myöten

Tänään oli kauan odotettu ja valmisteltu äitini pyöreiden vuosien juhlapäivä ja minä kipeä.

Olen todella vihainen, että miksi juuri nyt, miksi ei vaikka ensi yönä, mutta ei nyt, ei juuri nyt.

Mietin, kuinka riiteillä ja rituaaleilla on tärkeä paikkansa jäsentäessämme ihmiselämäämme. Ne kuljettavat eteenpäin ja niissä koettu yhteisöllisyys linkittää meitä omaan historiaamme, ihmisiin, yhteiskuntaan asioihin ja ilmiöihin. Ilossa ja surussa.

Minä olisin halunnut antaa nämä juhlat äidille lahjaksi. Sen panoksen minkä minä olisin voinut. Nyt en voinut. Siskoni Nanna tai mieheni pitävät puheeni ja nostattavat maljat, isäni puhuu oman puheensa, ruoka on varmasti hyvää, laulu raikaa, kaikki on kaunista ja ihmiset hyvällä mielellä. Kaikki hoituu. En ajatellutkaan ettei hoituisi mutta olisin halunnut olla elämässä nämä juhlat äidin rinnalla, meidän perheen kanssa. Nyt en ole ja se suututtaa niin, että itku tulee.

Voimaton olo pistää minut takaisin sängynpohjalle, näin nättinä en olekaan ennen sairastanut, tukka kammattuna, lisäripset ripsissä ja kynsilakat kynsissä. silti, satuttaa...

torstai 15. maaliskuuta 2012

ei pääse ylpistymään

Lasten kanssa ei tule turhaan kuvitelleeksi itsestään liikoja. Pyysin poikaani hakemaan ulkoa puita, että laitetaan takkaan tuli. Hän tuli takaisin puukuormansa kanssa ja katsoi minua kysyen "osaatko sä edes?"

Ystävättäreni lapsi puolestaan ilmoitti, että voisi pyytää isää ostamaan liput esitykseen, kun äiti ei kuitenkaan osaa.

Voi lapset, lapset tulette vielä yllättymään, että kuinka paljon me osaammekaan.

pesänrakentaja

Mietin ihmisiä jotka reissaavat ja muuttavat yhtenään, että jäävätkö he kaipaamaan asioita. Minä olen ihan mahdoton kiintyjä. Minusta on ihana tehdä pesä, asettua ja olla.
Aikanaan muuttaessamme pari kilometriä olin surullinen, kun lähikauppamme vaihtui. No selvisin siitä eroahdituksesta ja kiinnyin uuteen.

Toisen kotimme kulmiin olen tavattoman kiintynyt ja pidän siitä, että käyn samassa ruokakaupassa ja ostan ilman yhteistä kieltä läheisen leipomon ovensuusta milloin mitäkin. Pyydän omasta mielestäni yleensä leipää mutta saan  mitä sattuu takaisin. No meillä ei ole yhteistä kieltä, en todella tiedä mitä tämä ystävällinen vanha mummo puhuu, sillä olen kaikkia vähänkään osaamiani yrittänyt sönköttää. Tähänkin huvittavaan tapaan olen kiintynyt niin, että uskollisesti käyn siellä aamulenkkini päätteeksi.

Minusta on ihana kaivata tuttuja kulmia, ei uusia valloittamattomia seutuja.

Luulin olevani joskus toisenlainen, enemmän kiertolainen. Olisko se sittenkin ollut enmmän halua olla sitä? En tiedä, ehkä joskus olinkin. Katsoessani kuitenkin esimerkiksi aikaani ulkomailla, huomaan, että olen aina alkanut tekemään pesää. Minulla pitää olla kiintopiste ja turvapaikka, jotta voin tehdä seikkailuja.

vauvapölyä

Työtoverilleni syntyi juuri vauva. katselen kuvia kännykästä ja facebookista. Ihana pieni nykerönenä. Lumoavan suloinen. Suorastaan tunnen kuinka vauvapöly leijailee ilmassa. Ihana aivan kaikkineen.
Kuullessani aikanaan raskaudesta, toi se myös omille huulilleni kysymyksen vauvasta.

Meille siunaantui aikanaan kaksi lasta. Onnen kautta ja monien vaiheiden jälkeen. Minulle raskaudet olivat alusta loppuun fyysisesti vaikeita ja koettelevia. Olen heistä  siis kiitollinen ja iloinen. He olivat muistaakseni helppoja vauvoja kaikkineen. Muistaakseni, mutta toinen puoli minusta kuitenkin kertoo, että en muista tuosta ajasta juuri mitään, kun kumpikin oli pieniä. Muistini on sumentunut yhden vuoden kohdalta, koska tytär ei nukkunut päivällä, poika ei yöllä ja minä en siis milloinkaan. Mutta silti tunnemuistini on tuostakin ajasta vahva, muistan sen läheisyyden ja lämmön.

Kysyin mieheltäni, että onko hän vielä ajatellut vauvaa? Hän puki minunkin ajatukseni sanoiksi. On kasvettu niistä ajoista eteenpäin, että mietittäisiin olisiko se vielä mahdollista. Minusta olisi ihan pidellä omaa vauvaa vielä sylissä, se tuoksu ja tuhina. Minusta olisi ihana nähdä se ensikertaiset hetket mutta en vain enää näe sitä oikeasti mahdollisena. Minulle se ei biologisesti olisi edes varmasti suositeltavaa mutta vaikka olisi, niin silti en enää näe sitä omaksi näkymäksi.

Koen kummallista noloutta siitä. Miksi, en osaa sanoa. Minusta on nolottavan ihanaa olla vain vaiheessa jossa lapset ovat melko itsellisiä mutta silti vielä tulevat ja tekevät asioita kanssamme. Minusta on ihanaa, kun saan lukea hesarin ja kirjoittaa blogia. Minusta on ihanaa, että minun ei tarvitse ihan joka hetki olla käden ulottuvilla.

Nautin valtavasti ajasta jolloin elin ajanjakson ilman kelloa, ajanjakson hiekkalaatikoilla, kuravaatteiden kuukaudet, nautin kotiäitiydestä kakella tapaa mutta se on osaltani ohitse. Olen iloinen, että ne ajat olin rauhassa kotona. Tässä suhteessa uskoin Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut otsikon ajatukseen. Minulta ei mennyt mikään ohi ollessani kotona. Sain kaiken sen uudestaan mistä luovuin: työtoverit, työpaikan, opiskelun, ansion.

Pikkulapsiajoista kannan rakkaana mielessäni ja elämässäni muistoja ja ihmisiä, läsnäoloa ja läheisyyttä. Nyt on toisenlaisten asioiden aika. Millaisten, en edes tiedä. Uteliaana mutta samalla kertaa arastellen ja tunnustellen mitä kulloinenkin aika tuo tullessaan.

Meillä on ollut onnea, että vaikka olemme eläneet monet toiveet ja vaiheet kipeänkin eriaikaisesti voimme katsoessamme menneisyyteen nähdä, että toiveemme ovat olleet yhteneväiset ratkaisevissa asioissa. Naimisiinmenossa, kodissa, lapsissa.

Niin kuin nytkin ajatellessamme pikku vauvaa....olemme yhdessä kasvaneet ohi.

tähän on sitten tultu

Teen tänään etäpäivää kotona. Tyttäreni saapui koulusta kotiin. Sen sijaan, että olisin kuullut ilahtuneen "moi" huudahduksen, kuulin ynseän "mitä sä teet jo kotona?".

Olin aikoinaan viisi vuotta kotona, saatavilla ja läsnä. Sen jälkeen olin kaksi vuotta töissä siten, että mummi hoiti lapsia ja sen jälkeen jäin töistäni osittaiselle hoitovapaalle, jotta olin neljä vuotta kotona kaikki iltapäivät. Olen siis ilmeisesti nyt tyttäreni kohdalla ollut kiintiön täyteen. Läheisyyttä ja läsnäoloa on tankattu ja nyt olisi kiva olla yksin. Muistanhan sen toki itsekin, kun söin yhden kokonaisen vuoden välipalaksi jäätelöä vohvelimuruilla, kun yksikseni pääsi touhuamaan. Sai lukea lehtiä, kuunnella musiikkia ja olla. Mistä minä nyt enää muistaisin.

Meillä on siis pienoinen tarveristiriita: Minulla on tarve saada olla, ajatella rauhassa kotikulmissa. ja valmistella juuri nämä työtehtävät kotona.  Tyttärelläni halu olla yksin kotona.

Kysyin mitä minä täällä nyt häiritsen, hän tyytyi vain vastaamaan  lakonisesti "kaikkea".

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Siskoni

Minulla ei ole biologista siskoa vain veljiä. Olisin aina kaivannut itselleni siskoa. Vain hiukan minua vanhemman, jonka vanavedessä olisin saanut oppia ja harjoitella elämää. Veljeni ovat minua selkeästi vanhempia ja kummatkin heistä ovat isäni aiemmasta avioliitosta. He ovat minulle tärkeitä ja läheisisäkin. Minä olen kuitenkin ydinperheen lapsi ja he ovat avioeroperheen lapsia. Meillä ei ole sama tausta ja samat juuret sitten kuitenkaan. Toiseen veljeeni minun suhde on varmasti aina pikkupikkupikkusisko- ISOveli. Veli, jonka silmissä en kenties koskaan kasva aikuiseksi. Mutta olen hänelle tärkeä ja tiedän, että voin elämässäni aina kääntyä hänen puoleensa, kun tarvitsen häntä, aina. Toisen veljeni kanssa olen luonut erityisen lämpimän ja hyvän suhteen aikuisiällä. Olen siitä pohjattoman iloinen. Mutta silti minulta on puuttunut biologinen sisko.

Elämääni liittyi kauan, kauan sitten tyttö, Nanna. Nanna on itse perheen ainoa lapsi. Hänen kanssaan kasvoin läpi nuoruuden myrskyt ja tyynet, hänen kanssaan jaoin opiskelut, hän eli kanssani sydänsurut ja iloitsi kanssani elämänkumppanin löytymisestä, vauvojen odotuksesta jne.

Hän tietää minusta oikeasti enemmän kuin kukaan muu ihminen tässä maailmassa. Hän tuntee minun juureni, pelkoni ja haaveeni- hän on nähnyt minut noloimmillani ja kantanut minua, kun olin sairaudessani heikoimmillani, hän on kulkenut kanssani väkevyydenkin hetket.
Minä tiedän myös hänen elämänsä läpikotaisin.
Olemme, emme vain eläneet vain myös tunteneet, toisen elämän kivut ja ilot.

Äitini syntymäpäiville hän osallistuu itseoikeutetusti. Sanoin äidilleni, ettei hänen tietenkään tarvitse Nannaa kutsua minun takiani. Äitini sanoi, että "tottakai Nanna kutsutaan onhan hän sinulle enemmän kuin sisko. Emmekä kutsu häntä vain sinun takiasi vaan on hän myös meille itsellemme tärkeä".

Niin, Nanna kuuluu itseoikeutetusti meidän perheeseen. Mieheni kanssa hän on aina ollut myös ystävä. Hän elää kaikella tapaa perheemme elämässä osallisena. Arjessa ja juhlassa.  Lapseni laittoi koulutehtäväänsä läheisiksi aikuisiksi vanhempien lisäksi mummit, vaarin ja Nannan.

Niin, Sitä Nanna minullekin on. Voisiko minulla sen siskompaa edes olla!

kadonneen jäljillä

Kadonneen jäljillä, tuo itketysohjelma. Ulvon jo alkuinsertin aikaan ja siitä sitten loppua kohti vesihanat valtoimenaan vuotaen. Siitä on tullut jo hauskuutus lapsille, äidin itkulle hyväntahtoisesti perheen kesken nauretaan. Ehkä jokaisen muunkin kurkussa on pala, mutta äiti antaa liikutusitkulle kasvot.

Tämän illan jaksossa Aunuksessa lastenkotilapsuutensa viettänyt tyttö etsi sisariaan. Hän löysikin heidät ja yhteys siskosten välillä oli käsinkosketeltavaa.

Jaksossa kävi ilmi, että tytöt olivat joutuneet huostaanotetuiksi vanhempien alkoholinkäytön vuoksi. Tytöt olivat koko ikänsä kaivanneet ja ajatelleet toisiaan. Nyt vihdoin he saivat nimille kasvot ja pääsivät luomaan toisiinsa suhdetta.

Iltarukouksen aikaan keskustelimme jaksosta lasten kanssa. Sanoin, että heillä on aina toisensa. Toivon, että heidän tiivis yhteytensä säilyy läpi vuosikymmenten. He ovat toistensa tuki ja turva silloinkin kun vanhempia ei enää ole. Elämässä on joku muu, jonka kanssa tietää, että voi sanattomasti jakaa elämää. Toinen tietää omat taustat, tietää tavat ja tarpeet. Toivon, että he ovat toistensa elämässä läsnä kaikissa tilanteissa, ainakin tietäen, että heillä on vanhempien lisäksi olemassa sisarus jonka puoleen voi aina kääntyä, joka välittää ja rakastaa.

Olen halunnut vaalia heidän yhteyttään. Ensimmäisen kerran, kun heidän välillään oli jotakin keskinäistä hauskaa jonka vain toinen heistä ymmärsi, jättäen meidät vanhemmat ulkopuoliseksi olin suorastaan liikuttunut.
Muodot ovat kasvun myötä muuttuneet mutta tiedän heillä on yhteys, korvaamattoman tärkeä yhteys.

Puku miehen tekee

Minun ammattini myötä lapsemmekin ovat olleet virallisissa tilaisuuksissa joissa on myös viralliset puvut ihmisillä päällä. Siksi siis pojallammekin on aina ollut puku. Se ei ole kuitenkaan jäänyt kaapin täytteeksi vaan sillä on kuljettu yhdessä jos toisessakin juhlassa. Ihmiset aina ihastelivat pientä poikaa puvussa. Sovitimme nyt uutta pukua ja hups....missä vaiheessa minun pikku poika joka oli hellyytttävä puku päällä onkin kasvanut nuoreksi pojaksi, josta puku tekee jo pikkumiehen tai ainakin nuorukaisen, kertakaikkiaan komeaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kohta 18

Kävin perjantaina katsomassa leffan koht1 18. Se oli loistava juuri tuon ikäkauden kuvaus. Ulkoisen kepeyden sisään kätkeytyi paljon syviä tunteita, haurautta ja elämisen oivaltamista. Nuoret tekivät loistavat roolityöt ja toi uskottavasti käsin kosketeltaviksi tunteet ja ajatukset. Huikean hieno, joskin äidin näkökulmasta myös rankka.
Miten sitä voisi silottaa lapsensa tietä? Ja kun kumminkaan ei voi. Tai voi sillä, että on rohkeasti vanhempi, käsittelee omat asiansa, ei itse häröile, on kaikella tapaa turvallinen ja ennakoitava. Sen enempää me emme voi tehdä. Varustamista on läpi elämän tehty ja siinä vaiheessa, kun irtiotto on radikaalimpaa ja syvemmälle menevämpää kuin ennen, voin vain nuorelleni vakuuttaa, että olen käytettävissä ja toivoen rukoilla myötätuulta siipien alle  

Elokuvan jälkeen sanoin miehelleni, että nyt on voimien keräämisen hetket, jotta jaksamme tulevat vuodet.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kutsumaton vieras

Viime yönä me saimme kutsumattoman vieraan, oksennustaudin. Lapsi on aina, vaikka jo aika iso koululainen onkin, niin jotenkin kovin parka, kun sairastuu. Yöllä pimeät tunnit ovat pitkiä ja silloin tarvitaan, joku silittämään selkää ja tukkaa, kertomaan, että kohta taas kaikki on ohi. Silloin tarvitaan suojaa ja välittäviä käsivarsia.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Viikon paras hetki

Juttelimme mieheni kanssa mikä on viikon paras hetki.
Hän arveli minulla olevan se, kun on juuri siivottu.
Kyllä se jossakin kohtaa kyllä arvoasteikollani on, mutta ei, ei se paras hetki ole.
Paras hetki on ehdottomasti tämä.
Viikonloppu edessä aivan kaikkineen.

Iloa viikonloppuunne,
terveisin M

torstai 8. maaliskuuta 2012

Lapset ja harrastaminen

Olen miettinyt paljon lasten harrastuskuvioita. Olemme esitelleet lapsillemme lajeja laidasta laitaan. He ovat saaneet kokeilla, aloittaa ja lopettaa eri lajien harrastamista. Totisuutta lasten harrastustoiminnassa vierastan. Totisuus on eri asia kuin tavoitteellisuus. Elämä on arkea ja vastuunkantamista monella eri osa-alueella aina uupumiseen asti, harrastuksen kuuluu olla rentouttavaa ja palkitsevaa niin aikuisella mutta aivan erityisesti sen tulee olla sitä lapsella.

Lapseni ovat saaneet jokaisesta kokeilemastaan lajista jotakin takataskuunsa. Voimistelusta kauniin tavan kannatella vartaloaan, lautailusta tasapainoa, ratsastuksesta ihanaa vuoropuhelua eläimen kanssa, jalkapallosta ja jääkiekosta ryhmätyötaitoja, tenniksestä pallosilmää, jne. He osaavat uida, hiihtää, potkia palloa ja selviytyä ryhmässä. Minusta tärkeitä asioita.

Toinen lapsistamme on erityisen innostunut eläimistä ja pitää myös tanssista. Toinen on täynnä energiaa ja virtaa hän saa jääkiekosta ja jalkapallosta. Kumpikin edellämainittu laji on kuulunut lajeihin jotka eivät kuulu mm. mieheni lajeihin vaan ne ovat täsysin hänen omat valintansa

Olemme olleet ilmeisen onnekkaita sillä seuramme valmentajien pelisäännöt ovat huikean pedagogiset. Huomioitavaa on myös se, että vanhemmat ovat lapsentahtisuuteen nojautuvia ja kannustavia. Pojat puolestaan ovat yhteenhitsautuneita kaikesta siitä kannustuksesta, kiitoksesta ja kehumisesta. Saamme aina kenttien laidoilla kuulla ja nähdä surullisia esimerkkejä toisenlaisesta valmennustavasta. Olemmekin pohtineet sitä, mihin tämä heidän valmennustapansa tulee riittämään. Vielä se on riittänyt, sillä jokaisesta pelistä ja turnauksesta tullaan vähintäänkin himein mitali kaulassa kotiin.

Poikin into ja leikkisyys, kaverin tsemppaus ja kannustus ovat omiaan tekemään lajeista ja treenaamisesta mielekkäitä ja rentouttavia. Toivon, että kaikki valmentajat näkisivät pidemmälle tulevaan sillä vahvasti uskon, että tulevia Litmasia näistä ääri harvoin tulee, mutta se on jo itsessään voitto jos näihin poikiin on saatu kylvettyä elinikäisen liikkumisen into ja halu.

jos olisin aloittanut...

Huokaus. Jos olisin aloittanut siivoamaan silloin, kun ajattelin olisin jo nyt siivonnut ja käynyt saunassa ja nauttisin nyt Tolun tuoksusta siistissä kodissa. Mutta en aloittanut ja nyt olen tässä voivottelemassa. Meillä on järjestys edelleenkin säilynyt jo useamman viikon ajan oikein hyvänä, meidän järjestykseksi.

 Katselin aamulla mitkä asiat vaativat palautumista paikoilleen. Minun kassini, minun vaatekasani, minun koruni, minun huivini, minun meikkini, minun hiuslakkani, minun, minun, minun ja hah, löytyihän se..... miehen siistissä pinossa oleva t-paitakokoelma.

En tiedä kuinka voin innostaa ketään touhuamaan minun tavaroitteni kimpussa, ei kyllä taidan mennä nyt keräämään romppeeni. Nopsa imurointi, vessat ja pieni moppaus, eikös se ole sitten siinä. On se. Riittävän hyvä on aina tarpeeksi!

Naistenpäivä

Olen koko elämäni kasvanut ympäristössä, että minut on otettu huomioon. Olen tullut kuulluksi ja nähdyksi. Minulle naiseus ei ole ollut koskaan este mihinkään työhön mutta ei myöskään ole ollut lisäansio. Minä olen kasvanut veljien kanssa, jotka ovat huolehtineet minusta ei ehkä niinkään sen vuoksi, että olen tyttö vaan sen vuoksi, että olen pikkusisko. Isäni lempeän ja hyväksyvän katseen alla olen varttunut kohti naiseuttani. Äitini on opastanut minua tytön ja naisen maailmaan antaen minulle tilaa löytää se, kuka ja millainen itse olen. Ulkoisesti tosin olen hänen kopionsa.
Aviomieheni on ottanut minut huomioon tasavertaisena kumppanina. olen melko puuhakas ja omatoiminen nainen, joten mieheni ei ole joutunut ikään kuin kannattelemaan minua käytännön asioissa. Olen kuitenkin hänelle tärkeä naisena ja sen hän on osannut minulle myös vuosien varrella näyttääkin.

Naisena olen muuttunut kovastikin. Olen joutunut näkemään itseni aivan erilaisessa vartalossa, kuin se mihin olin tottunut. Olen joutunut näkemään itseni heikkona, sairaana, täysin muiden autettavana ja kasvanut siihen ajatukseen, että me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme. Olen nähnyt hiusteni menetyksen(kuten myös uuden kasvun).Olen kaikessa siinä tuntenut kuitenkin olevani nainen. Olen ajatellut, että vartaloni ja minuuteni ovat elämäni karttakirja. Siinä näkyy eletyt päivät ja hetket. Siinä näkyy oma huolimattomuuteni mutta siinä näkyy myös se rakkaus jota olen saanut osakseni.

Tänä naistenpäivänä ensimmäistä kertaa hätkähdin ajatukseen, että vaikka minulle naistenpäivän viettäminen ei ole ollut tärkeää. Koskaan eikä millään muotoa, on se sitä tyttärelleni. Tuolle pikku naiselleni, joka on kasvamassa tyttöydestä kohti naiseutta.
Hänellä on isä, jonka lempeän ja hyväksyvän katseen alla hän saa kasvaa. Minä pyrin olemaan hänen matkakumppaninsa naiseuteen siten miten hän tarvitsee, joskus lähempänä ja joskus kauempana. Hän näkee isoäideissään hienot esimerkit naisista, jotka antavat tärkeän mallin erilaisista tien löytämisistä naisina. Mutta tänä vuonna huomaan hänen kaipaavan myös erityisen huomion siitä, että hän on jo pikku nainen. Tiedän mieheni muistavan minua, kuten aina, hänelle se on tärkeää vaikka ihan oikeasti se nimenomainen päivä ei ole sitä minulle, mutta haluan antaa sen hetken myös hänelle.
Hän saa miehenä muistaan omaa vaimoaan. Hän antaa käytöksellään myös esimerkin pojallemme. Itse myös oivallan, että naisena olen ollut etuoikeutettu saadessani kantaa tuota pientä lintustamme sisälläni, antaa ravintoa ja auttaa kasvuun. Tänään se on toisella tapaa kasvuun auttamista ja varustamista.

Tänä vuonna tuo pikku lintusemme on edennyt elämässään vaiheeseen jolloin tunnustellaan, harjoitellaan ja etsitään sitä, kuka minä olen kaikella tapaa ja yhtenä osana siihen kuuluu ehdottomasti kuka ja mikä minä olen naisena.

Tänä vuonna meillä siis vietetään naistenpäivää!

Hyvää naistenpäivää teille itsekullekin.
terveisin M

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Vatsatauti

Meidän lasten koulussa jyllää vatsatauti turbovaihteella. Facebookista luen kuinka kotien sairastuvat täyttyvät vatsataudin otteessa riutuvista. Eih, tuo tautien kauheuden aateliin kuuluva kutsumaton vieras saisi nyt ohittaa meidät, joohan?
Kolme vuotta sitten meillä oli sellainen Noro-virus kylässä, että minusta tuntui, että lopunajat olivat käsillä. En käsitä miten voi olla mahdollista, että mieheni, tuo onnekas, säästyi siltä hirveimmältä. me muut olimme oksentaneet kolme vuorokautta yötä päivää mutta mieheni, kuten hän puhelimessa sanoi äidilleen, että hän melkein oksensi. MELKEIN OKSENSI, w-h-a-t?  Melkein oksensi on minusta termi, jota ei sanota ääneen Noro-viruspotilaiden kuullen. ei vaikka kuinka olisi
"melkein oksentanut".

Nyt hartaasti toivon, että vaikka koko muu väestö sairastuisi tuohon vatsatautiin, me voisimme tässä osoitteessa vain todeta, että "me melkein oksensimme".

Voi kuinka jännittävää

Minun työtehtäviini kuuluu myös erilaisen materiaalin tuottaminen. Valmistelin pariskunnille, heidän keskinäistä vuorovaikutusta tukevaa materiaalia. Tein eräänlaisen lomakkeen, jossa on lukuisia kysymyksiä parisuhteen eri osa-alueilta. Ajatuksena on, että kummatkin vastaavat kysymyksiin erikseen ja vastaamisen jälkeen pariskunta keskenään keskustelee vastauksistaan. Laadin kyselyä ja mietin kovasti, että miten asettelisin kysymysten sanamuodot siten, että niihin joutuisi löytämään rakentavat ja keskinäistä hyvää vaalivat vastaukset. 

Otin tänään lomakkeen testaukseen kotilaboratoriooni. Olen omalta puoleltani kysymyksiin vastannut. Toki mietin niihin vastauksia jo lomaketta laatiessanikin. Nyt parhaillaan on mieheni vuoro vastata kysymyksiin ja kohta me keskustelemme niistä.

Olen kirjoittanut täyttöohjeistuksen pariskunnille ja keskeinen ohje on: vastauksia ei saa arvostella tai arvioida vaan kummankin vastaukset ovat itsenäisiä ja ainutlaatuisuudessaan arvokkaita. Kohta, kun alamme katsoa vastauksiamme yhdessä  jää nähtäväksi onko suutarin lapsella kenkiä?

Toivon, että on. Mutta voi kuinka jännittävää on kuulla mitkä hetket hänen mielestään on meidän taipaleella ollut erityisen tärkeitä ja jopa luovuttamattomia hetkiä? Tai mitkä asiat minussa tai tavassani ottaa hänet huomioon saa hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Kyllä on tulossa jännittävä ilta. Mitä jos hän ei hoksaakkaan sanoa niitä mitä olen tässä jo muutamat päivät ehtinyt mielessäni pyöritellä ts, oikeita vastauksia  Kuinka maltankaan olla sanomatta niitä ääneen ;)

Ennen kuin menen hänen luokseen taidan vielä muistin virkistykseksi kerrata ohjeet vastausten käsittelyyn. Ohjeet,  nuo itse laatimani :)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

kansallinen vapaa

Sain ystävältäni Jerusalemista, tuolta kultaisesta kaupungista, viestin, että siellä sataa lunta.
Ihanaa!
Ei siis se, että siellä sataa lunta vaan se, että juuri nyt tunnen ihan samanlaista sielujen yhteyttä tuon kansan kanssa. Siellä on lumen, tuon vaikkapa 2cm:n kerroksen, ilmeisesti katsottu olevan sellainen asia, että se vaatii kansallisen vapaapäivän. Minä niin olen samaa mieltä. Täydellisesti!

Meillä tuota rajaa voisi nostaa hieman, myönnän, mutta silti jossakin kohtaa se raja pitäisi olla. Vapaapäivänä voisi kutsua kaikki kävelyetäisyydellä olevat ystävät kylään, keittää kaakaota, syödä lämpimiä sämpylöitä ja piiraita. Takkatulen lämmössä villasukkavapaapäivänä voisi jälleen ammentaa voimaa siihen, että jaksaisi tätä valkoista tavaraa siihen asti, kunnes maa pilkottaisi.


Western Wall and Dome of the Rock with snowWestern Wall with snow


 
p.s. tervetuloa lukijoikseni te hiljaiset mutta tärkeät matkakumppanit, kävijätilastot osoittavat, että teitä on jo ensimmäisen viikon jälkeen huikean monta. KIITOS!

torstai 1. maaliskuuta 2012

Äiti

Mietin tänään, kun katsoin äitiäni, että olen ollut onnekas!

Olen voinut aina luottaa siihen, että äiti on ja pysyy rinnallani. Olen saanut täydellisen rakkauden lämmössä kasvaa kohti aikuisuutta. Vielä aikuisenakin saan tuntea, että äiti on ja pysyy rinnallani. Hän kulkee elämäni arjessa, touhuaa ja häärii. Hän on osa elämäni juhlassa, myötäiloiten. Hän myös iloitsee vilpittömästi lapsistani.

Uskon, että rakkauden jakamiseen voi myös opetella mutta helpompaa se varmasti on jos on saanut sitä myös osakseen. En pidä tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä ja myötäelää monta surullista tarinaa äitiydestä ja siksi olen nöyrän kiitollinen. Kiitollinen siitä, kuinka onnekas olen, kun minulla on hyvä äiti.




Varpajaiset

Ystäväpiiriini ei olekaan pitkään aikaan syntynyt vauvoja. Nyt on, ihanaa. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan niin ihan lähipiiriini tuo vauva ei varsinaisesti syntynyt. Mutta jos maailmaan syntyy uusi pieni ihme on se mielestäni aina syy juhlaan. On siis aika järjestää varpajaiset! Varpajaiset Victorian vauvalle.  Hauskaa, en olekaan koskaan ollut varpajaisissa.

Meillä on ollut sisaruspiirini (tiivis ystävieni joukko) kanssa tapana järjestää juhlia milloin mistäkin.
Juhliin on liittynyt aina myös pedagoginen puoli. Esimerkiksi kuninkaallisten häissä, tutustuimme kyseisen maan ruokakulttuuriin ja tapoihin. Kyllä me siis porukalla niiata niksautimme kuningattarelle omatkin tiarat tanassa, kun hän saapui tv kameroiden eteen. Olemme siis kohtelista porukkaa.

Tyttäremme ovat olleet juhliemme täysivaltaisia jäseniä. Tytöistä on ollut ilmiselvästi hauska nähdä kuinka aikuiset osaavat hullutella ja osallistua aivan päättömään leikkiin. Uskon myös, että yhteisöllisyyden kokemus ja yhteiset hauskat tarinat ovat elämän parhaita rakennusaineita, rakkauden lisäksi.



Arkivapaan hienous

Minun työssäni, työtä on viikon aikana milloin missäkin kohtaa. Toisille työmme epäsäännölliset ajat tuottavat ymmärrettävästi stressiä ja hankaloittavat elämää. Olen kuitenkin tätä työtä ajatellen onnekas, että minua se ei haittaa vaan tuntuu jopa vapauttavalta.

Juuri tänään huomaan, että yhden päivän vapaa osuessa torstaihin tuntuukin se äärettömän hienolta. Ei tunnu, että jokin jää kesken tms. Tuntuu kuin olisi saanut ylimääräisen lahjan tähän viikkoon. Huominen työpäivä menee mukavissa tunnelmissa, kuten perjantait yleensäkin, koska ne sisältävät mukavan kepeyden. Ihmiset ovat viikonlopun tunnelmissa jo ajatuksissaan.
Saan siis kaksi perjantaitunnelmaa tähän viikkoon. Se on minusta juhlaa.