vauvapölyä

Työtoverilleni syntyi juuri vauva. katselen kuvia kännykästä ja facebookista. Ihana pieni nykerönenä. Lumoavan suloinen. Suorastaan tunnen kuinka vauvapöly leijailee ilmassa. Ihana aivan kaikkineen.
Kuullessani aikanaan raskaudesta, toi se myös omille huulilleni kysymyksen vauvasta.

Meille siunaantui aikanaan kaksi lasta. Onnen kautta ja monien vaiheiden jälkeen. Minulle raskaudet olivat alusta loppuun fyysisesti vaikeita ja koettelevia. Olen heistä  siis kiitollinen ja iloinen. He olivat muistaakseni helppoja vauvoja kaikkineen. Muistaakseni, mutta toinen puoli minusta kuitenkin kertoo, että en muista tuosta ajasta juuri mitään, kun kumpikin oli pieniä. Muistini on sumentunut yhden vuoden kohdalta, koska tytär ei nukkunut päivällä, poika ei yöllä ja minä en siis milloinkaan. Mutta silti tunnemuistini on tuostakin ajasta vahva, muistan sen läheisyyden ja lämmön.

Kysyin mieheltäni, että onko hän vielä ajatellut vauvaa? Hän puki minunkin ajatukseni sanoiksi. On kasvettu niistä ajoista eteenpäin, että mietittäisiin olisiko se vielä mahdollista. Minusta olisi ihan pidellä omaa vauvaa vielä sylissä, se tuoksu ja tuhina. Minusta olisi ihana nähdä se ensikertaiset hetket mutta en vain enää näe sitä oikeasti mahdollisena. Minulle se ei biologisesti olisi edes varmasti suositeltavaa mutta vaikka olisi, niin silti en enää näe sitä omaksi näkymäksi.

Koen kummallista noloutta siitä. Miksi, en osaa sanoa. Minusta on nolottavan ihanaa olla vain vaiheessa jossa lapset ovat melko itsellisiä mutta silti vielä tulevat ja tekevät asioita kanssamme. Minusta on ihanaa, kun saan lukea hesarin ja kirjoittaa blogia. Minusta on ihanaa, että minun ei tarvitse ihan joka hetki olla käden ulottuvilla.

Nautin valtavasti ajasta jolloin elin ajanjakson ilman kelloa, ajanjakson hiekkalaatikoilla, kuravaatteiden kuukaudet, nautin kotiäitiydestä kakella tapaa mutta se on osaltani ohitse. Olen iloinen, että ne ajat olin rauhassa kotona. Tässä suhteessa uskoin Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut otsikon ajatukseen. Minulta ei mennyt mikään ohi ollessani kotona. Sain kaiken sen uudestaan mistä luovuin: työtoverit, työpaikan, opiskelun, ansion.

Pikkulapsiajoista kannan rakkaana mielessäni ja elämässäni muistoja ja ihmisiä, läsnäoloa ja läheisyyttä. Nyt on toisenlaisten asioiden aika. Millaisten, en edes tiedä. Uteliaana mutta samalla kertaa arastellen ja tunnustellen mitä kulloinenkin aika tuo tullessaan.

Meillä on ollut onnea, että vaikka olemme eläneet monet toiveet ja vaiheet kipeänkin eriaikaisesti voimme katsoessamme menneisyyteen nähdä, että toiveemme ovat olleet yhteneväiset ratkaisevissa asioissa. Naimisiinmenossa, kodissa, lapsissa.

Niin kuin nytkin ajatellessamme pikku vauvaa....olemme yhdessä kasvaneet ohi.