Vilinää ja vilskettä, rauhaa ja aikatauluttomuutta

Elämä on monella tasolla vilinää ja vilskettä. En ajattele olevani ollenkaan ainoa vilinän keskellä elävä, mutta ilmoittaudun vilinäkerhoon kuuluvaksi minäkin. Nautin siitä vilinästä, se on myönnettävä. Rakastan notkumista jalkapallokenttien laidoilla ja ratsastustalleilla. Niissä paikoissa minun hyväksyvät ja kannustavat silmäni ovat juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta kaiken sen vastakohtana rakastan pyhää joutilaisuutta. Sitä, kun ei tee mitään, on vain.

Elämämme Pärnussa on suuressa määrin juuri tätä. Päivän ohjelmaksi riittää hidas herääminen, pikkuisen pyykkiä, pikkuisen ruuanlaittoa, pikkuisen polkupyöräilyä, pikkuisen koiralenkkiä. Polkupyöräily suuntaa rantaan, johon suuri seurueemme rantautuu koko iltapäiväksi aina samaan, vakiopaikkaan. Vartiotornin juurelle. Siellä pyhä joutilaisuus on kunniassa. Siellä aika katoaa ja jäljelle jää vain oleminen. Kukin tekee sitä mitä haluaa. Poikani pelaa rantajalkapalloa sekalaisessa seurueessa koko rannalla oloajan. Jos käytte rannalla tiedätte, että se pieni paahtunut poika, joka sujuvasti jää kokoonpanosta toiseen on poikani. En tiedä mitä hän puhuu, ilmeisesti jalkapalloa, sillä kaikkien kansallisuuksien kanssa on tullut pieni herra tutuksi.

Tytöt kelluvat vedessä uimarenkaiden kanssa. Ihot veden rypistäminä he välillä tulevat kuivattelemaan rantahiekalla. Pienemmät nukutetaan ihanassa varjossa. Pyyhkeen alla on kelpo uinua, kun uneen on tuudittanut vieno merituuli ja äidin hellä silitys. Me aikuiset  edustamme pysyvyyttä. Edustamme eväskoria, rantavahtia ja huonoja juttuja. Mutta me olemme läsnä, kiireettä ja sata prosenttisesti. Olemme paikalla  ilman kellotusta, ilman velvollisuuksia tehdä sitä tai tätä.
Koska elämässä on mahdollisuus tähän? Ei koskaan jos sille anna mahdollisuutta. Silloin on uskallettava uskoa, että läsnäololla, paikoilleen asettumisella, olemisella on enemmän annettavaa kuin kaiken näkemisellä, valtavalla touhuamisella ja aikataulutetulla lomailulla
.
Itseasiassa uskon, että olemisen kautta silmäni aukeavat paljon suuremmalle näkemiselle. Se, että tulee kohdatuksi, kuulluksi, tulee itse kuulleeksi ja on ollut aikaa kohdata lähimmäinen ja siten tulee kokeneeksi läsnäolevan yhteyden jättää minuun jäljen
                                                       - Sinusta!
En voisi kuvitella mitään parempaa.