Taiteessa on termi sekatekniikka, se sopii mielestäni elämään kokonaisuudessaakin. Jos rohkenee käyttää sekatekniikkaa voi lopputulos olla yllättävä, yllättävyydessäänkin juuri sopiva. Kaikkea tarvitaan: elämän kepeää ja höttöistä marenkia kuin myös kirpeää sitruunaakin. Tämä blogi on sekatekniikkaa kaikella tapaa. Läpikulkevana pohjavirtana kulkee kuitenkin huumorilla höystetty kiitollisuus.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Titanic

Pidimme tyttöjen päivän, tyttäreni ja hänen ystävättärensä kanssa. Katselimme iki-ihanan Titanicin. Sen veroista rakkaustarinaa en ole valkokankaalta koskaan muutoin nähnyt. Elokuvan vanhan Rosien laudahdus jätti jo aikanaan minuun niin syvän muistijäljen, etten ole ole sitä unohtanut. Hänen silmissään oli tietämisen, salaisuuden ja hellien muistojen katse. Se katse silmissään hän sanoi "it supposed to be a ship of dreams and it was. It really was!" Titanic on täynnä riipaisevia tarinoita jotka kaikessa kauheudessaan ja traagisuudessaan ovat kuitenkin kauniita.

Titanic herätti oman elämäni vahvat tarinat mieleeni. Elokuvan Rosie sanoi muistavansa edelleen 84 vuoden päästä miltä tuore maali tuoksui, miltä näytti posliini, jota ei oltu käytetty jne.

Minä muistan miltä tuoksui Israelin kevät, vapauden kevät. Muistan yhden tietyn illan tuoksun jolloin katselin toiselta kukkulalta Jerusalemin valoja. Muistan kaneliteen maun ja tuoksun huumaavan ihanana, vaikken edes pidä kanelista. Muistan miltä tuoksui kalastajatorpan ranta eräänä tärkeänä syksyisenä iltana, kun olimme rannalla läpmärkinä. Muistan miltä tuoksui elokuun yö häittemme jälkeen.  Muistan ja haluan muistaa. Olen kirjoittanut kaikki ne päiväkirjaani, jota en ole sen jälkeen avannut. Ei minun tarvitse, ne tarinat ovat minussa.

Minun tarinani ei ole niin vaikuttava kuin Rosien mutta se on minun vaikuttavin tarinani. Tarinani rakkaudesta.
Olen onnekas, että olen saanut kokea rakkautta. Mieheni ei ole ensirakkauteni mutta hän on minun suurin rakkauteni. Olen hyvästellyt ensirakkauteni, tietäen, että rakkaus ei väliltämme loppunut vaan olosuhteet tekivät rakkauden elämisen liian vaikeaksi. En kokenut rumaa ja repivää eroa. Koin riipaisevan surun mutta tiesin, että tämä rakkaus jätti minuun pysyvän luottamuksen siihen, että minä olen ja tulen olemaan naisena jollekin korvaamaton, rakas ja ainutkertainen. Jatkoin matkaani ja tapasin myöhemmin miehen, jonka kanssa vain muutaman kuukauden jälkeen kihlauduimme ja alle vuodessa olimme naimisissa. Se varmuus siitä, että hyppy tuntemattomille vesille on kaiken sen arvoinen. Ajatellessani jo nyt nelikymppisenä elämääni taaksepäin, minä voisin sanoa elämästä kuin Rosie laivasta "It supposed to be a ship of dreams, and it was. It really was!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos postistasi, on mukava saada sitä :)