Tämä tuli yllätyksenä ja pyytämättä

Olemme pyrkineet siihen, että käyttäisimme auton huollossa ja korjauksissa aina Pärnussa. On sanomattakin selvää, että emme puhu nyt ollenkaan ranskattaren kanssa samaa kieltä. Kuka antoi tuolle rakkineelle luvan alkaa kolista vain päiviä reissun jälkeen. Se kolina kuulostaa minusta...noh sanalla sanoen: kalliilta!

Koska minä opin pakkaamaan?

Minä olen pakkaajista surkein. Pakkaan mukaan lähes kaiken minkä irti saan ja se on paljon, niin paljon, liian paljon. Tätä mieltä on myös meidän eteinen, joka tursuaa pakkauksiani kotiinpaluun kunniaksi vielä lähes viikko reissun jälkeen. Meille onkin tullut vitsi, että on mukavaa, kun on pesukone pärnussa niin ei tarvitse ottaa niin paljon vaatetta mukaan. Ei niin, vain kaikki mitä omistaa!

ystävien innostus

Mietin tänään, kuinka meille Pärnu on koti jonne usein kutsumme ystäviämme matkaan. Se on hauskaa ja tunnelma on aina leppoisaa lomatunnelmaa. Huomaan kuinka nytkin matkaan lähtevä ystäväperhe on innoissaan ja minä en oikein osaa lähteä innostukseen mukaan. Se on hölmöä, sillä minusta on todella ihana, kun he tulevat. Pärnu on minulle koti ja harvoin olen Suomen kodistanikaan kauhean innoissani ja touhussani, siksi minusta on varmaan vaikea intoutua suunnittelemaan matkaa.

Olen läsnä 100%, kun meillä on ystäviä kylässä, esittelen ja lähden kaikkeen mukaan, kun joku puolittaisen sanankin vihjaisee mutta näemmä etukäteen minun on vaikea enää innostua suunnittelemaan. Ehkä  se johtuu osittain myös siitä, että lapsemme ovat vaiheessa jossa on mahdollista elää jo hetkessä kiinni ilman tiukkoja aikatauluja nukutuksineen ja ruokailuineen. Se on ollutkin vapauttavaa elää elämässä mukana, kääntää nokka sinne mihin kulloinkin mieli tekee, olla velvoitteista vapaa ja tarttua hetkeen.

tapojen luomisesta uusille vesille

Kuten jo jossakin kohtaa aiemmin sanoin, niin olen pesänrakentaja kaikella tapaa. Minusta on mukava tuntea kaikissa paikoissa oloni kotoisaksi ja kotoisuus syntyy pienistä asioista. Ennenkaikkea se syntyy tuttuudesta, tavoista ja perinteistä.

Lähdemme pääsiäisen viettoon Viron kotiimme. Viime pääsiäisenä hiukan surkuttelin, että en pääsisi pääsiäisyön messuun. Minusta se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan koskettava,aina ja uudestaan.
Mietin, että miksi en menisi sinne Virossa ja niinpäätimmekin mieheni sedän kanssa lähteä yön messuun. Istua nökötimme usean tunnin ajan ja pääsimme vasta luomiskertomukseen. Jossakin kohtaa vain päätimme lähteä, kun mietin, kuinka paljon luomisesta onkaan matkaa vielä itse pääsiäisen tapahtumiin. Yhtä kaikki, se karuus ja tunnelma oli läsnä nonverbaalisestikin. Se hetki, kun kynttilä kiertää ihmiseltä toiselle anaten lopulta jokaisen omaan tuohukseen tulen on aina vaikuttava. Sen hetken vuoksi aion mennä tänäkin vuonna. Lähden kenties tänäkin vuonna luomiskertomuksen tienoilla, ajateltakoon se sitten vaikka perinteenä.

Aistimuistot

Eräällä ystävälläni on tapana ostaa matkoiltaan shampoo ja hoitoaine jota hän käyttää ensin matkalla ja sitten matkan jälkeen. Hän sanoo, että näin matka ikään kuin pitenee. Mukavat muistot tulevat mieleen, pelkän tuoksun avulla. Näin kävi minulle juuri.
Otin vaatekaapistani paidan joka oli pesty Virossa, siellä minulla on eri pesuaine kuin Suomen kodissani. Humauksen lailla tuoksumuisti vei minut lomatunnelmiin.
 Sama pätee kuulomuistiin, lomiltamme on jäänyt mieleen radiosta kuuluneet hitit, mainokset ja radiojinglet. Star fm soi meillä ja lapset osaavat osuvasti imitoida sen “jumiin jäävää” star fm jingleä. Samoin kuin koko perhe toistaa sujuvasti “parimad uued ja vanad hitid”.

Nyt pääsemmekin sitten näköön. Eräällä lomalla tv:ssä pyörinyt käytettyjen autojen myyntimainos oli niin koominen, että se kyllä nauratti useampaankin kertaan. Hauskaa oli kerran myös eräässä Puolalaisessa matkustajakodissa katsoa paikallista laulukilpailua yms. Yhä siis vielä, vuosien jälkeenkin muistan ne ja ne nostvat hymyn huulille.

Virossa pyörii laulukilpailut, kuorosodat, tanssiohejlmat, euroviisut yms.  Aavistuksen tätä seuraamista hankaloitti aluksi se, että meillä ei ollut televisiota Viron kodissamme. Miksi? Alunperin olimme hankkimassa, mutta sitten systeemin erilaisuus otatti meillä vielä lisäaikaa ja sitten se vain jäi. Kun olimme ensimmäiset lomat ilman televisiota, huomasimme kuinka rentouttavaa se oli. Luimme, pelailimme, teimme palapelejä (mieheni sanoi tekevänsä ensimmäistä kertaa), kuuntelimme musiikkia ja olimme vain.

Ei tarvinnut patistaa lapsia pihalle ulkoilemaan, ei käydä keskusteluja koska saa katsoa ja kenen toivomaa kanavaa katsotaan. Koska asuntomme on pieni, olisi myös TV suhteellisen keskeisessä asemassa olohuone-keittiöyhdistelmässä. Monta asiaa puhui siis sen puolesta, että olimme vahingossa ajautuneet hyvään ratkaisuun.

Tylsistymisestä en edes puhu, sillä kälyni usein käyttämä sanonta lapsilleen on haastava: “you wont get bored, unless you are boring”. Kieltäydyn olemasta siis tylsä ja löydän kyllä muutakin puuhaa…mutta sitten tuli euroviisut ja viisufinaali Virossa. Ei auttanut mikään. Kaupoille oli mentävä ja nyt meillä on ollut jo pidemmän aikaa tv!
Huvittavaa tässä kaikessa on se, että en luottanut Pärnunlahden voimaan vaan ajattelin, että meri jäisi kakkoseksi tv:n voitettua kirkkaasti. Olin väärässä, niin väärässä. Hyvä niin!

Pohdin

Olen pohtinut viime päivinä
 Mihin asetan blogissani julkisen ja yksityisyyden rajan.
Olen mm. koko ajan puhunut vain ulkomaankodistani. Miksi? En osaa sanoa.
Huomaan, että se hankaloittaa kuitenkin kirjoittamista.
Merenrantakoti kuulostaa aivan eri asialta kuin koti Pärnussa.
Ainakin minun korvissani
 Kotimme sijaitsee Pärnussa. Tuossa kauniissa Lehmusten kaupungissa.

Pohdin myös blogini visuaalista ilmettä, johon olen kovin tyytymätön.
Kuvat teksisivät blogiin kaikella tapaa ihanan säväyksen, mutta mistä löydän hyviä kuvia, joita vois laillisesti käyttää. Toki minulla on omiakin mutta niiden lisäksi. Haluaisin kertoa myös kauniilla kuvilla tarinoita.
Olen tekijänoikeuksista aivan hypertarkka, että toivoisin tähän kovasti kommentteja, että miten toimia blogimaailmassa kuvien kanssa.

uusi jäsen

Työyhteisössämme on tapana vakituisiin tehtäviin tulevat ottaa juhlien vastaan. Usein juhlistetaan, kiitellään ja halitaan, kun työyhteisöstä joku jähtee pois. Minun työyhteisössä tehdään myös niin mutta mietin tänään kovasti kuinka tärkeää on myös ottaa vastaan silloin kuin yhteinen taival on alussa.

Tänään juhlimme omaan tiimiimme tullutta uutta jäsentä. Me teemme työtä luoden, pohtien, ajatellen ja monia tilaisuuksia kohtaamisiin järjestäen. Olisi siis perin kummallista jos me emme hetkeksi malttaisi pysähtyä kertomaan uudelle jäsenelle millaisin ajatuksin me olemme häntä vastaanottamassa mutta myös vilpittömästi juhlistamaan sitä, että hän on valinnut meidän työyhteisöksemme.

Ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi, enkä usko, että vähiten silloin, kun hän on aloittamassa oman paikkansa etsintää uudessa yhteisössä.